Kirjahylly kunniaan

Luin netistä taannoin Kouvolan sanomien jutun, minkä otsikko oli "Kirjat voivat pilata sisustuksen". Tämän artikkelin mukaan Teuvo Loman, joka siis on ymmärtääkseni sisustaja, on sitä mieltä että kirjahyllyt ovat historiaa ja tekevät kodista tunkkaisen tuntuisen. 

Sisustamisesta minulle tulee mieleen sanat; valkoinen, avara, niukka, valoisa ja se näyttää hyvältä naistenlehdissä, sisustusohjelmissa ja asuntonäyttelyssä. Minun kotini on varmasti kauhistus kaikille sisustussuunnittelijoille tai sitten tämä olisi vain haaste, riippuu varmaan ihmisestä. Pointtini on että minun mielestäni näistä sisustetuista asunnoista puuttuu usein kodikkuus. Minusta kodikkuus tulee lämmöstä. Lämpö taas tulee niistä tutuista ja itselle tärkeistä asioista ja esineistä. Mummuni vanha peilipiironki esimerkiksi on varmasti sellainen huonekalu, joka armotta poistettaisiin sisustuksen tieltä. Se on ruskeaksi petsattu ja peili hieman vääristää, mutta minulle se on rakas. Sen on mummuni veli aikoinaan tehnyt. Sillä on historia, se on osa minun historiaani. 

Kirjat ovat minulle tärkeitä, ne kuuluvat ehdottomasti minun kotiini ja juuri sen tärkeytensä vuoksi en halua piilottaa niitä minnekkään, vaan haluan että ne ovat esillä, kirjahyllyssä. Sitä paitsi ne ovat jatkuvassa käytössä, niitä luetaan. Käytän myös paljon kirjastoa ja lainaan kirjoja, mutta aina joskus kohdalle osuu sellainen kirja, minkä haluan ehdottomasti myös itselleni. Sitten kun näen sen jossain myynnissä, kirjakaupassa tai antikvariaatissa, minä ostan sen omaan hyllyyni lukeakseni sen taas uudelleen jonain sopivana hetkenä. Tässä minun omassa pienessä kirjastossani lepää sekä silmäni että sieluni.

Nyt viimeksi otin sieltä hyllystäni Jeanne Bourin kirjat "Toukokuun rakkaus" ja "Syksyn viimat". Toukokuun rakkauden voisi lukea ihan pelkästäänkin, mutta Syksyn viimat on sille suora jatko ja täydentää tarinan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Pariisiin ja kirjat kertovat kultaseppä Brunellin perheen tarinan yhden sukupolven ajalta perheen naisten näkökulmasta ja nimenomaan heidän tarinansa.

Tämä on kertomus rakkaudesta ja intohimosta. Kauniisti ja sensuellisti kirjoitettuna, kirja on kuin balladi jota trubaduurit ovat laulaneet hoveissa. Tarina olisi voinut tapahtua minä aikakautena hyvänsä ja todennäköisesti se olisi ollut hyvin samankaltainen satoja vuosia aiemmin tai tänäpäivänä. Kertomus on ajaton.

Lukunautintoja

Luin Milja Kauniston kirjan Luxus. Kirjan alussa oli selitys latinan sanalle luxus; loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus. Juuri sitä mitä sana minun mieleeni toi, mutta sillä on myös toinen merkitys kuten; irstaus, hillittömyys, velttous. Näitä en olisi tullut ajatelleeksi. Sanaselitys on sikäli paikallaan, että näihin sanoihin tiivistyy kirjan sisältö.

Kirja sijoittuu Ranskan vallankumouksen päivien Pariisiin. Aateliston äärimmäinen vauraus oli johtanut irstauteen ja velttouteen, tavallisen kansan kärsiessä nälkää ja kurjuutta, kummankaan ymmärtämättä toisiaan yhteiskunta kieroutui ja lopulta luisui pois raiteiltaan. Kirjassa pyövelin kisälli kohtaa aatelisrouvan, aatelisrouva kohtaa Pariisin huorat ja huorat kohtaavat markiisi de Saden ja kaikki päätyvät lopulta saman katon alle keskelle päitä putoilevaa Pariisia.

Aluksi luin kirjaa hieman väkisin, alku tuntui hieman tylsältä, mutta kuin huomaamatta se alkoikin viedä mukanaan, rehevä kieli ja hyvä tarina, ja lopulta en olisi malttanut kirjaa käsistäni laskea. Pakko oli kuitenkin välillä laskea sillä kirjassa on reilusti yli viisisataa sivua, joten sitä ei ihan yhdeltä istumalta lue. Kirjan ulkonäkökin on upea ja vastaa sen sisältöä. Minua joskus ärsyttää kirjan sisältöön sopimattomat kannet, kuulemani mukaan kirjailijalla ei useinkaan ole mahdollisuutta vaikuttaa kirjan kanteen, mikä on sääli. 

Tätä lukunautintoa koristi myös aivan uusi kirjanmerkki. Erään asiakkaani idea. Hän halusi ostaa minun helmiäni lahjoiksi, mutta ilmoitti että ei ollut ennen mitään koruja tehnyt, eikä oikein tiennyt miten olisi helmen sopivaksi lahjaksi muokannut. Annoin oman ehdotukseni avainkaulanauhasta tai helmen pujottamisesta yksinkertaisesti nauhaan. Hän kuitenkin keksi ehdottaa josko helmen pujottaisi samettinauhaan ja teki siitä kirjanmerkin. Samettinauhaa minulla ei ollut, mutta organzanauha toimi erittäin hyvin. Kirjanmerkeistä tuli minusta niin hienoja, että tein sitten heti itsellenikin yhden juuri tähän kirjaan sopivan. Tästä eteenpäin voinkin sitten valita aina helmen kirjan sisältöön sopivaksi ja kerätä oman kirjanmerkki kokoelmani.

Désirée

Aivan ihana kirja! Nimittäin Annemarie Selinkon Désirée, jonka sain juuri luettua loppuun. Tovi siinä vierähti, vaikka luin sitä jokaisena vapaa hetkenäni ja totta puhuen silloinkin olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Kirja koukutti minut heti alettuani lukemaan. Se oli niin sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu, lisäksi se perustuu faktoihin ja todelliseen tapahtuneeseen historiaan ja on kuitenkin romaani, ei elämäkerta tai historiankirja.

Tai miten sen nyt ottaa, kirja kertoo Ranskan kansalaisen Bernardine Eugénie Désirée Claryn tarinan hänen itsensä kertomana. Désirée, jota kirjan alussa kutsutaan Eugénieksi saa isältää 14-vuotis lahjaksi päiväkirjan ja niin hän alkaa sen sivuille kirjoittamaan omasta elämästään. Eugénie on Marseilleslaisen silkkikauppiaan tytär ja tapahtumat alkavat vuonna 1794, pari vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Ajat ovat edelleen levottomat ja elämä on epävarmaa, giljotiinit yhä toiminnassa.

Aloittaessaan päiväkirjaansa Désirée on perheensä mielestä lapsi, mutta omasta mielestään nuori aikuinen. Perhe on kohtalaisen varakas, porvaris perhe, jonka poika kasvatetaan jatkamaan perheen silkkikauppaa ja tyttärien päämäärä on saada itselleen kunnolliset puolisot isän heille säästämien hyvien myötäjäisten avulla. Isä piti myös arvossa vallankumouksen punaista lankaa: vapaus - tasa-arvo - kansanhallinto ja on luovuttanut tyttärelleen lentolehtisen, johon ihmisoikeudet on painettu ensimmäisen kerran. 

Désirée ei ole saanut sen kummemmin koulutusta, ei ole mikään varsinainen kaunotar tai erityisen sivistynyt ja on ns. tavallisen perheen tytär, mutta kuitenkin hänen elämänsä on täynnä aikansa merkkihenkilöitä. Hän on Napoleonin nuoruuden rakastettu ja lopulta Jean-Baptiste Bernadotten vaimo, josta tulee lopulta Ruotsin kuningas.

Kirjan kansi on kamala ja antaa viitteitä halvasta höpö-höpö kirjasta, sama vaikutelma jos lukee takakannen teksin. En usko että olisin tätä kirjaa itse valinnut, mutta kirjastossamme kokoontuvassa Kirjakassissa -eräänlainen lukupiiri- eräs henkilö oli tämän lukenut ja sai houkuteltua minutkin lukemaan. Olen siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä tämä kirja antoi minulle erittäin positiivisen lukunautinnon, varsinkin kun ajattelen että tarinalla on todellisuuspohja. Kuinka elämä voi tuoda mukanaan mitä vaan.

Kirjan otsikot on hauskasti kirjoitettu käsialalla, kuten Désirée ne olisi kenties kirjoittanut. Minulla onkin hassu tunne, että olen tätä kirjaa joskus käsissäni pitänyt. Sekä tuo minun mielestäni ruma kansi, että nämä sivujen käsialalla kirjoitetut otsikot tuntuvat tutuilta, mutta tarina oli kyllä aivan uusi, joten en varmasti ole tätä aiemmin lukenut. Kirja on kirjaston kirja, mutta se löytyi Vammalan kaupunginkirjaston varastosta, eikä meidän kirjastomme hyllystä. Toivonkin nyt että löytäisin tämän kirjan jostain, sillä haluaisin sen omaan hyllyyni.

Pari kirjaa

Luin pari viikkoa sitten Anneli Kannon kirjan Pyöveli. Kirjassa oli minusta kaunis kansi, pahaenteinen nimi ja takakannen teksti ei mitenkään houkuttanut lukemaan. Kirjastossa tätä minulle kuitenkin tarjottiin, johtuen siitä että tämä on historiallinen romaani ja minä kahlaan yleensä kaikki tämän nimikkeen alle tulevat kirjat.

Epäilin, että kirjassa olisi ikäviä kuvauksia pyövelin työstä, noitavainoista, kidutuksista ja sen sellaista. Itseasiassa pidin kirjaa muutaman päivän, ennen kuin edes avasin sen, koska pelkäsin aloittaa. Päätin jo etukäteen että lopetan heti jos alkaa tuntua pahalta. Mieleeni nousi Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja sen hirveät kidutuskuvaukset, jotka tulivat aikoinaan uniinkin vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin. Muuten kyllä sekin oli hyvä kirja, kuten kaikki lukemani Waltarit.

Pyöveliin jäin kuitenkin koukkuun jo ensimmäisen sivun puolivälissä. Aivan loistavaa kerrontaa ja ajan kuvaa. Hyvin inhimillistä ja ihmisläheistä. Tarina vei mukanaan, eikä jäänyt mässäilemään julmuuksilla. Jonkinlaisia julmuuksia kirjassa väkisinkin oli, elettiinhän 1600 lukua ja päähenkilö nyt oli pyöveli. Tarkkaan ajatellen kirjan pyöveli oli huomattavasti inhimillisempi henkilö kuin eräiden muiden ammattikuntien edustajat, vaikka toisin olisi voinut luulla. En kerro tarkemmin, jotta en tekisi juonipaljastuksia. Pari noitaoikeudenkäyntiä selasin läpi ns. pikalukuna, mutta muuten en kirjassa loikkinut. Nämäkin riviloikkaukset tein ihan itsesuojelu syistä, varmuuden vuoksi.

Toinen lukemani kirja oli Mikaela Strömbergin Sophie. Historiallinen romaani, kuinkas muuten. Tämäkin romaani sijoittuu pääasiassa Suomeen kuten Pyövelikin, mutta nyt eletään 1800-lukua. Tämä on elämäkerta, joka perustuu Sophie von Behsen elämään. Sophien elämä ei ollut mitenkään varsinaisesti hauska, mutta kirjailijan tapa kertoa oli jotenkin humoristinen ja kepeä. Tässäkin henkilöt heräsivät elämään inhimillisinä ihmisinä kulkien läpi elämän ruohoniittyjen ja kivikoiden. Kirja alkaa Pietarista, missä Sophien on arvostetun papin esikoistytär ja elää huolettoman hauskaa lapsuutta ja nuoruutta suuressa sisarusparvessa. Pieni tovi tsaarin hovissa ja sitten ollaankin jo Suomessa, syrjäisessä kartanossa ja naimisissa enemmän tai vähemmän tuuliviirin miehen kanssa. 

Ei ehkä kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta suosittelen kyllä tätä lämpimästi. Pidin kovasti kirjailijan tavasta kertoa tämä tarina ja varsinkin kun ajattelee, että se perustuu tositapahtumiin niin se antaa lisäpotkua. Sophie on tutustumisen arvoinen nainen.

Kirja suositus

Kirjastossa tarttui hyllystä käteeni Arturo Pérez-Reverten kirja Miekkamestari El Maestro de esgrima. Ennestään täysin tuntematon kirjailija minulle, mutta sai sävähtämään hienolla kerronnallaan. Tämä oli todellinen lukukokemus ja ainoa, mitä harmittelin oli tietämättömyyteni miekkailusta. Tästä olisi saanut varmasti vielä yhden uuden ulottuvuuden jos olisi edes jotain tietoa miekkailun saloista.

Kirjan tarina tapahtuu 1800-luvun lopun Madridissa charmantin miekkailunopettajan Jaime Astarloan ympärillä. Minulle tuotti pienen matkaa kirjan alussa vaikeuksia päästä tarinaan sisälle, ja hetken ehdin jo ajatella että väkisinkö tämä on luettava, mutta sitten en enää olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Päästyäni kirjan loppuun oli sen alku luettava vielä uudestaan.

Pidin kirjoittajan tavasta kertoa tarinaa hienovaraisesti, mutta samalla julkeasti. Nuorempana olisin varmaankin aloittanut miekkailutunnit ja toivonut löytäväni Jaime Astarloan kaltaisen opettajan. Todennäköisempää kuitenkin on, että nuorempana en olisi sisäistänyt tätä romaania, se luultavasti vaatii lukijaltaan jonkinlaista elämänkokemusta tai edes niitä miekkailutunteja. Kirjan takakannessa onkin El Pais lehden kommentti "Erinomainen romaani vaativalle yleisölle." 

Minusta tämä oli joka tapauksessa todellakin lukemisen arvoinen kirja. Nappasin siitä myös erään lauseen aforismiksi. "Ne jotka kieltävät ikänsä, kieltävät osan elämästään."

Historiallisia romaaneja

Laitan tähän väliin pienen kirjakimaran. Aloitetaan Kaari Utriosta, joka on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja olen hänen kirjojaan lukenut 70-luvulta lähtien. Ensimmäinen häneltä lukemani kirja oli muuten Pirita Karjalantytär. Tykkäsin siitä silloin niin paljon, että luin sen kahteen kertaan. Viime talven seurasin Facebookissa hänen sivuaan, missä hän kertoi parhaillaan kirjoittamastaan kirjasta, tai tarkemminkin sen kirjoittamisesta. Oli mielenkiintoista saada tietää jotain pientä valmistuvasta kirjasta etukäteen ja kaikesta siitä, mitä sen kirjoittaminen teetti kirjoittajallaan. Perehtymistä historian pieniin yksityiskohtiin, jotka sitten tekevät kirjan tapahtumat eläviksi ja historiallisessa mielessä mahdollisiksi.

Kirja ilmestyi nyt loppukesästä ja on nimeltään Paperiprinssi. Minä pistin siihen varauksen kirjastoon, heti kun nimi oli tiedossa ja sainkin sen luettavakseni, heti kun se kirjastoon saapui. Taattua tavaraa, ei joutunut pettymään. Juuri sitä Kaari Utriota, josta minä pidän, epookkiromaania parhaimmillaan. Tässäpä linkki, jos haluat tarkempaa selostusta itse kirjasta *klik*.

Seuraavaksi siirryin ajassa hieman taaksepäin, Anna Miskon Armovuoden myötä. Uusi kirjailija tuttavuus minulle, mutta ainakin tästä kirjasta pidin kovin. Kirjan takakansi lupasi Armovuodelle jatkoa ja sitä mielenkiinnolla odotan. Tässä taas linkki kirjan tarkempaan katseluun *klik*.
Tämä kirja antoi mietiskelyn aihetta. Tuntui melko hurjalta, että juuri kirkon piirissä on ollut tällainen tapa, eli kun kirkkoherra on kuollut, niin hänen jäljelle jäänelle leskelleen on annettu armovuosi. Vuosi aikaa asua siihen astisessa kodissaan ja jotta koti pysyisi kotina sen vuodenkin jälkeen, niin on pitänyt naida seurakuntaan tuleva uusi kirkkoherra. Tai jos asiaa katsoo kirkkoherran kantilta, niin uudella kirkkoherralla on ollut suositus naida edeltäjänsä vaimo tai tytär. Pakkonaimista, jossain määrin ja voi vain kuvitella millaisia kohtaloita monissa pappiloissa on vuosien varrella ollut ja millaisia pareja syntynyt. Tässä Anna Miskon kirjassa asia oli höystetty mukavasti huumorilla ja romantiikallakin, vaikka kaiken pohjana oli melkoisen karu tilanne.

Näistä 1700- luvun tunnelmista siirryin sitten Suomen varhaiskeskiaikaan Paula Havasteen Tuulen vihojen myötä. Tämäkin kirja tempaisi mukavasti mukaansa ja oli varsin mielenkiintoinenkin sisältämänsä kansanperinteen, vanhojen loitsujen ja tapojen myötä, jotka oli hyvin upotettu itse kertomukseen. Sekin kertoo osaltaa hyvästä kerronnasta, että itse tajusin vasta jossain kirjan puolivälissä, mistä historiallisesta tapahtumasta siinä oikeastaan oli kysymys. Hyvä näkökulma minun mielestäni, vaan enpä kerro enempää. Linkki kirjaan tästä *klik*.
Tuulen vihoille löytyi myös jatkoa ja sen itsenäisen jatko-osan nimi on Maan vihat. Kirjat voi siis lukea aivan erikseenkin, mutta kyllä Maan vihoista saa hieman enemmän irti kun on lukenut ensin Tuulen vihat, vaikka ne itsenäisinä romaaneinakin menisivät. Kaikinpuolin sujuvaan ja mielenkiintoista kerrontaa, ehkä jopa pidin himpun verran enemmän tästä jatko-osasta. Ja mikä parasta, se loppui mukavasti siihen malliin, että jatkoa voi kenties joskus odottaa. Ainakin toivoisin niin.

Seuraava käsiini tarttunut kirja sijoittui taas 1700-luvulle. Se oli Raija Orasen Kuninkaiden tiet. Tavallaan kirja oli Gustav Mauritz Armfeltin elämäkerta. Hänen elämänsä se kertoi. Sinänsä myös mielenkiintoinen täynnä historiaa ja todellisia historian henkilöitä. Raija Orasen tapa kirjoittaa on vain kovin toisenlainen kuin kenenkään näiden edellämainitsemieni. Kirja oli täynnä historiallista faktaa kerrottuna romaanin sanankääntein, vaan siitä puuttui henkilöidensä tunnepuoli. Jotenkin tuli kuitenkin enemmänkin mieleen, että kyseessä on raportti kuin romaani. Kuitenkin tämäkin oli minun mielestäni hyvä kirja, enkä suinkaan pitkästynyt sitä lukiessani. Raija Orasen tapa kertoa vain on erilainen. Ehkä hän haluaa pysyä faktoissa, eikä halua sortua fiktioihin ja arvailla henkilöidensä päänsisäistä maailmaa. Linkki kirjaan tästä *klik*.

Ja taas palasin ajassa taaksepäin ja luin Taavi Vartian kirjan Varastettu vaimo. Tämä kirja sijoittui taas 1000-luvulle. Tapahtumat käynnistyivät Välimerellä, mutta seikkailun myötä päästiin siirtymään viikinkikylään Norjaan. Täytyy sanoa, että tässä oli jotenkin sellaiset juonenkäänteet, että en olisi tahtonut kirjaa käsistäni laskea. Kerronta oli hyvin mukaansa tempaavaa. Tämän kirjan löydät täältä *klik*.

Melkoisen mielenkiintoinen kirjakooste, kaikki varsin suositeltavia. Nyt vain jos lukisin se uudestaan jaksottaisin lukunautintoni niin, että ne menisivät jotensakin kronologisessa aikajärjestyksessä. Seuraavaksi minulla onkin odottamassa lisää Paula Havastetta.

Luettavaa

Vaikka tämä marjojen sesonkiaika pitää minut paljolti metsissä ja marjapuskissa, niin ehdin pari kirjaa kuitenkin lukemaan. Juha Ruusuvuori "Lemminkäisen laulu" ja "Jurmo". Voi lukea ihan yksittäisinä kirjoina, mutta suosittelen lukemaan molemmat aloittaen Lemminkäisen laulusta. Jurmo on nimittäin jatkoa Lemminkäisen laululle ja Jurmon loppu täydentää myös Lemminkäisen laulun lopun.

Kirjat kertovat viikinkiajasta. Lemminkäisen laulu alkaa Suomen rannoilta, kulkee Eurooppaan Aakenin kaupunkiin, kuningas Karoluksen -Kaarle Suuri- hoviin ja takaisin Suomeen. Jurmossa pysytellään sitten Suomessa.

Itse tarina on mukaansa tempaava ja sinänsä kiinnostava, niitä tarinoita joista voi ajatella, että se olisi voinut joskus tapahtuakin. Lemminkäisen laulun punaisena lankana kulkee ajatus kirjoitus- ja lukutaidon tärkeydestä. Onko kirjoitettu sana, totuuden sana?

"Kaikki laulut olivat ilmassa, ne piti pystyä sieltä sieppaamaan ja muuttamaan sanoiksi. Tiesin, että verenseisautussanat piti lukea juuri niin kuin ne olivat, sanaakaan muuttamatta. Muuten ne eivät tehonneet. Jos voisin kirjoittaa oikeat luvut kirjaan, olisi niiden muoto oikea, ne olisivat valmiina kirjassa ja ne voisi ottaa aina esille, vaikka lukija olisi vanha ja heikkomuistinen."

Jurmossa kyse on ahneudesta ja kateudesta, sekä siitä mitä se ympärilleen kasvattaa. Kirja kertoo tarinaa Jurmon silmin. Se on myös hänen kasvutarinansa. Juoni on mukavalla tavalla jännittävä ja varsinkin kun siinä jo alkumetreillä sai aavistuksen siitä, että tässä kirjassa myös Lemminkäisen Laulu saa täydennyksensä, se piti mukavasti otteessaan loppuun asti.

Olen joskus aiemmin lukenut Ruusuvuoren kirjan Kaniikki Lupus. Sekin sijoittuu pääosin Suomeen, mutta siinä ollaan jo 1350-luvulla. Kirjan lukemisesta on kulunut jo jokunen vuosi, mutta se palautui mieleeni kun luin nämä kaksi. Tavallaan nämä kirjat on kytketty pienellä langalla Kaniikki Lupukseenkin siinä mainitun salaperäisen kirjan myötä. Onko Kaniikki Lupuksen salaperäinen kirja Lemminkäisen laulun Ahti Saarelaisen kirjoittama? Mielenkiintoista linkittämistä. Joka tapauksessa ajattelin, että Kaniikki Lupus pitänee lukea uudestaan.

Pari kirjaa

Kirjastossa oli minua varten kaksi kirjaa. En muista lukeneeni kummaltakaan kirjailijalta yhtään kirjaa aikaisemmin. Ihan kannen perusteella arvelin pitäväni Markku Turusen Vaeltajasta enemmän, joten aloitin siitä.

Vaeltaja alkaa 1400-luvun lopun Olavinlinnasta ja kertoo Antista, jonka Pyhä Andreas kiroaa vaeltamaan tuomiopäivään asti enemmän tai vähemmän sivullisena. Kirouksen voi purkaa vain aito rakkaus. Niinpä Antti sitten kulkee maailman turuilla aina näihin päiviin asti, kunnes on taas palannut Olavinlinnaan katsomaan oopperaa Lentävä Hollantilainen. 

Kirja kulkee osittain kahdessa ajassa, nykypäivässä ja niissä menneissä vaellusvuosissa, keskittyen kuitenkin Viipurin pamauksen aikoihin ja Fernao de Magalhaesin ensimmäiselle maailmanympäryspurjehdukselle 1500 luvun alussa. 

Ihan viihdyttävää luettavaa, jotenkin nyt vaan ei erityisemmin kolahtanut minulle. Sujuvaa tekstiä, huumoriakin mausteena mukavasti. Ehkä olisi minun makuuni saanut olla vähemmän siitä maailmanympäri purjehduksesta ja enemmän jostain muusta. Se purjehdus tuli kyllä käytyä tarkaan läpi ja oli sinänsä mielenkiintoinen. 

Koskisen romaani sitten lähtee käyntiin jo vähän ennen Venäjän vallankumousta ja lopulta keskittyy enemmänkin talvisotaan ja sitä edeltäneisiin vuosiin. Tätä kirjaa en varmasti olisi tullut edes lainanneeksi, jos olisin itse vain lukenut takakannen esittelyn. Nyt kun sen oli joku muu minulle valinnut niin luin sen. Voin sanoa, että olipa hyvä että luin, tämä kirja jotenkin vei menessään. Tarina oli raskas, eikä mitään pintaliitoa, vaan teksti meni pintaa syvemmälle.

Päähenkilö on suomalainen sotilas, joka on myös tavallaan Mannerheimin salainen vakoilija ja tätä kautta kirjassa päästään hienosti sisään siihen maailman tilanteeseen, mikä edelsi talvisotaa. Minulle tämä aukesi siksikin niin hyvin, että tässä keväällä tyttärelläni oli historiankoe juuri tästä ajasta ja jouduin lukemaan hänen historiankirjansa näiltä osin, koska hän halusi minun kuulustelevan häntä koetta varten. Se oli itsellenikin hyvä kertaus koska omista kouluvuosista on jo aikaa vierähtänyt ja nyt tätä kirjaa lukiessa siitä oli selvää tukea, kun tietyt faktat olivat niin tuoreessa muistissa että pääsin helposti kirjan maailman sisälle.

Vaikka kannen mukaan tämä on kirja sodasta ja rakkaudesta, niin minusta se on myös kirja hylkäämisestä ja hylätyksi tulemisesta. Vaeltajan päähenkilö kirottiin vaeltamaan sivullisena merkittävien miesten rinnalla, tässä Koskisen kirjassa oli tavallaan sama tilanne. Tiedustelu-upseeri Juho Kivilaakso on tuomittu olemaan se näkymätön mies merkittävien miesten rinnalla.

Kirjan kerronta oli vähän dekkarimaista, se oli nimenomaan miehistä kerrontaa, mutta minä pidin siitä. Vaikka se oli lopulta melkoisen rankkaakin kerrontaa, mitäpä muuta sota olisikaan,  niin ei siinä tehnyt mieli hypellä yhdenkään kohdan yli, eikä jättää kesken. Se vei niin mukanaan, että teki mieli lukea se yhtä putkea loppuun asti, vaikka rankkuus ei suinkaan loppua kohden hellittänyt.

Koskisen tuotantoon on nyt sitten ihan pakko tutustua enemmänkin, sen verran tajuntaan vaikuttavaa tekstiä tässä kirjassa oli.

Kirjojen vertailua

Tuli vastaan kirja, joka täytyy mainita. C.J Sansom, Luostarin varjot. Tämä on dekkari, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1537 ja paikkana on Scansean luostari Englannissa. Umberto Econ Ruusun nimi on kirja, jonka moni tuntee ja jos ei tunne kirjana, niin on nähnyt elokuvan. Sanoisin, että tässä sillä on nyt haastaja, itse asiassa minä pidin tästä enemmän, mutta se on tietysti makuasia. Ruusun nimi oli ehkä monisyisempi kuin Luostarin varjot, mutta Econ tyyli on minusta joskus vähän liiankin monisyistä ja esimerkiksi Baudolino eteni joskus niin, että tunsin putovani kärryiltä.

Luin joskus aikaisemmin Mantelin kirjat Susipalatsi ja Syytettyjen sali. Ne sijoittuivat samaan aikakauteen, kerrottuna Cromwellin näkökulmasta Anne Boleyn noususta ja tuhosta. Luostarin varjoissa Cromwell on sivuosassa, mutta näiden Mantelin kirjojen kautta olin saanut hyvän tuntuman aikakauteen ja sen tapahtumiin, ja ne tavallaan auttoivat sisäistymään tämän kirjan tapahtumiin paremmin.

Jos ei ole lukenut mitään näistä kirjoista, niin suosittelen lukujärjestykseksi Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Luostarin varjot. Luostarin varjot ei siis mitenkään varsinaisesti liity näihin Mantelin kirjoihin, mutta antavat sille lisää ulottuvuutta.

Tapahtumia ja kirjallisuutta

Minun piti olla sekä perjantai, että tämä sunnuntai Tampereella. Perjantaina oli Keskustorilla Käsityökortteli ja tänään siellä on Hämeenpuistossa Kadulla! tapahtuma. Siellä katukeittiöt kokkaavat herkkuja, esiintyjät esittävät esityksiään ja käsityöläiset myyvät kojuissaan tuotteitaan. Olisi niin kiva olla siellä juuri nyt. Ilmakin on ihan kohtalainen, ei ainakaan sada. Upottaisin juuri nyt hampaani mitä ihanimpaan herkkuburgeriin, jonka on valmistanut Keittiö kadulla & kylässä. 

Sen sijaan hiivin kohta keittiöön syömään eilisiä tähteitä. Nimenomaan hiivin, koska selkäni sanoi sopimuksen irti perjantaiaamuna, eikä nyt salli minulta reippaita askelia, kumartumisia tai automatkaa Tampereelle. Tämä alkaa taas lähennellä noloutta, jo kolmas tapahtuma, minkä joudun perumaan vajaan kahden viikon sisällä. Ehkä tämä pitää ottaa viestinä siitä, että nämä tapahtumat nyt vaan eivät jostain syystä ole minua varten.

Selkävaivaisena ovat tekemiset muutenkin vähissä joten viihdytin itseäni eilen kuinkas muuten kuin lukemalla. Viime syksynä aloitin lukemaan Conn Igguldenin kirjasarjaa Keisari. Se kertoo Julius Cesarin elämästä. Silloin jäi se sarjan viimeinen kirja jostain syystä lukematta, mutta olin sen nyt viime viikolla hakenut kirjastosta. Kirjan nimi on Jumalten Veri ja siinä kerrotaan, mitä seurasi Cesarin kuolemasta.

Pidän Igguldenin tavasta kirjoittaa ja siitä, että hän selvästikin tarkistaa taustat ja linkittää mukaan yksityiskohtia. Kirjan lopussa on aina hänen selvityksensä, siitä mikä pitää paikkansa ja mikä on hänen mielikuvituksensa tuotetta. Keisari sarja on ehkä enemmän miehiseen lukumakuun, siinä on paljon sotaa, taisteluja ja vähemmän romantiikkaa. Minuun tämä kuitenkin osui ja upposi. Täytyy kuitenkin mainita, että enemmän lumounnuin hänen uudesta sarjastaan Ruusujen sota, josta on vasta ilmestynyt kaksi ensimmäistä kirjaa. Näistä kerroin täällä 'klik'
Jos haluat katsoa, mitä muita kirja-arvioita olen lukemistani kirjoista tänne laittanut, niin tuossa blogin oikeassa reunassa on kohta tunnisteet ja siellä sana 'kirja', sitä klikkaamalla tulee näkyviin, kaikki kirjoja koskevat postaukseni. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Lukusuosituksia

Pieni tauko tuli tähän lukuharrastukseeni kun oli niin paljon kaikkea muuta. Minä kun olen sellainen lukija, että kirjaan -varsinkin jos se on hyvä- ei saa tulla keskeytyksiä. Paksujen kirjojen kanssa nyt on välillä vähän nukuttava, mutta yleensä uppoudun kirjaan niin, että sieltä on vaikea poistua kesken kaiken.

Paikkakuntani kirjastonjohtaja tietää millaisista kirjoista minä pidän ja usein siellä onkin minulle jotain ehdotuksia valmiiksi katsottuna, kun menen edellistä palauttamaan. Huhtikuussa lainasin Aki Raatikaisen Luolamadonnan. Se sijoittuu lähinnä Hollantiin Aurinkokuninkaan aikaan. Takakansi lupasi historiaa, seikkailua, jännitystä ja romantiikkaa. Eli näillä merkinnöillä olisi sopinut minulle, vaan kun ei sitten luettuna sopinutkaan. Kirjan luettuani, en oikein ymmärtänyt edes kirjan nimeä. 

Historiallisessa romaanissa minulle on tärkeää, että jos siinä esiintyy tunnettuja, oikeita historiallisia henkilöitä, niin faktat pitävät silloin paikkansa, tai jos jotain aikajanoja on esimerkiksi muutettu sujuvan juonen vuoksi, niin kirjailija kertoo sen kirjan lopussa. Tässä kirjassa alkoi ärsyttämään aurinkokuninkaan suomalainen isä, joka olikin ruotsalainen palkkasoturi ja hollantilainen kauppias. Vähän liikaa minun makuuni, kuten juonenkäänteet monilta osin muutenkin. Ehkä siinä oli liikaa henkilöitä, joita kuitenkin vain pinnalta raapaistiin. Loppuratkaisusta tuli mieleen, että kirjailija itsekin oli jo kyllästynyt koko juttuun.

Toinen, minkä lainasin olikin sitten sitä historiallista romaania minun makuuni. Conn Iggulden ja hänen aloittamansa uusi kirjasarja Ruusujen sota. Siitä tuo ensimmäinen on nimeltään Myrskylintu ja sen olin jo lukenut aiemmin. Toinen osa on nimeltään Kolmen liitto ja sen luin nyt.
Kirjasarja sijoittuu Englannin keskiaikaan ja ensimmäinen osa alkaa vuodesta 1443 kun Englannin kuninkaana on sairaanloinen Henrik VI ja sama hallitsija jatkoi vielä toisessakin osassa.
Iggulden on aivan loistava kertoja ja hän myös kertoo kirjan lopussa kirjaansa sijoittuvat faktat ja fiktiot. Näitä kirjoja ei olisi raaskinnut välillä kädestään laskea ja nyt on sitten odotettava varmaankin vuosi sitä seuraavaa. Maltan tuskin odottaa, että Edward IV nousee valtaistuimelle. Nämä ovat kyllä onneksi sellaisia kirjoja, jotka eivät jää niinsanotusti kesken ja ne voi lukea myös ihan itsenäisinä romaaneina.
Suosittelen, jos historiallinen romaani kiehtoo.

Komisario Palmun erehdys

Tässä on taas ollut hyvää aikaa uppoutua kirjoihin, kun sairastaminen on hidastanut muita askareita. Mika Waltari on aina ollut yksi lempikirjailijoistani. Kuten arvata saattaa ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin oli Sinuhe. Tästä on kiittäminen historianopettajaani. Kun aikoinaan historiantunnilla siirryimme Egyptin historiaan, niin opettajamme käytti yhden tunnin siihen, että hän luki yhden kappaleen Sinuhe Egyptiläisestä, sen missä Sinuhe on Kuoleman talossa. Se oli minusta niin vaikuttava historian tunti, että historiasta tuli lempiaineeni ja kiinnostus historiaan on säilynyt edelleen. 

Nyt en kuitenkaan lukenut Sinuhea, enkä edes historiallista romaania, vaan valitsin Komisario Palmun. Toisaalta sekin voidaan jo luokitella historiaksi, koska Komisario Palmun erehdys on julkaistu jo vuonna 1940. Luultavasti kaikki minun sukupolveni ihmiset jollain tavoin tuntevat Komisario Palmun, onhan näistä kirjoista tehty elokuviakin ja jos ei kirjaa ole lukenut, niin melko varmaan on nähnyt elokuvan. Kirja on siis dekkari ja tapahtumat sijoittuvat -30 luvun lopun Helsinkiin. Komisario Palmu ratkaisee apulaisineen murhamysteeriä.

Kirja on yhtäaikaa jännittävä ja hauska. Vaikka olen lukenut sen ennenkin ja nähnyt joskus aikoinaan elokuvankin varmaan useampaan kertaan, joten tiesin juonen ennestään, niin silti sitä oli mukava lukea. Vaikka tekstissä on muutamia vanhantavia sanontoja, jotka siis kuitenkin kuuluvat tuon ajan kielenkäyttöön, niin varmasti sen jaksaa viihtyen lukea tämänkin päivän sukupolvi.

Kannattaisi lukea ennen kun tämänkin sensuroidaan ja siistitään seuraavaan painokseen kuten Peppi Pitkätossu. Minusta on aivan älytöntä, että Peppi Pitkätossun isä ei voi olla enää Neekerikuningas, kuten oli silloin kun minä lapsena kirjat luin. En kertakaikkiaan ymmärrä, miten tämä vuosikymmeniä sitten kirjailijan antama titteli muuttui tänäpäivänä niin loukkaavaksi, että se piti muuttaa.

Komisario Palmu taas polttaa estoitta sikaareja, jopa kirjan kannessa. Tämän päivän tupakkalaki varmaan kieltää sen. Eikä siinä kaikki, kirjassa myös juopotellaan ja vieläpä virka-aikana. Niin sitä vaan ajellaan Kämppiin nauttimaan kosteaa lounasta. Lounaan tarjoaa vielä mies, joka on myös jossain määrin sotkeentunut murhaan, luokiteltaisiin varmaan nyt lahjonnaksi. Pahinta on sitten se, että lounaalta mennään taas virantoimitukseen, josta lähdetään kiireesti uudestaan murhapaikalle tietysti autolla. Kuski vain hieman kastelee päätänsä lavuaarin alla, ennen kuin tarttuu puikkoihin, esimeihen hieman pudistellessa päätään. Holtitonta menoa. Tänä päivänä Komisaario Palmu saisi varmasti syytteen myös työpaikkakiusaamisesta, siihen malliin kun hän kohtelee nuorta apulaistaan.

En nyt tarkoita, että hyväksyisin ryyppämistä työaikana saati sitten rattijuoppoutta, mutta siihen aikaan kuin tämä on kirjoitettu on aika ollut toinen, kuten silloin kun Peppi Pitkätossukin on kirjoitettu. Tuli vaan mieleen kun tätä luin, että tällaisen kirjan julkaiseminen nyt varmaan sotisi jotain uutta alkoholi/tupakkalakia vastaan. Että lukekaa nyt ihmeessä Komisario Palmuja, ennen kuin joku keksii niidenkin vahingollisuuden.

Sydänverelläni kirjoitettu

Osallistun facebookissa olevaan Lukuhaasteeseen. Pitää siis lukea 30 sivua per päivä. Minulle tosi helppo haaste, koska tekisin sen joka tapauksessa. Ainahan minulla joku kirja on menossa, vaikka en niistä täällä aina kerrokkaan. (Jos haluat katsoa, mistä olen kertonut aiemmin niin tuossa oikealla, kun rullaa alaspäin, tulee valikko, mistä löytyvät tämän blogin tunnisteet. Sieltä kun klikkaa sanan kirja, niin tulee kaikki kirjoista kertovat postaukseni.)

Viime vuonna luin Diana Gabaldonin Matkantekijä sarjaa. Sarjan ensimmäinen kirja on nimeltään Muukalainen. Se alkaa toisen maailmansodan päättymisestä ja sijoittuu Ylämaalle, Skotlantiin. Heti kohta kirjan alussa päähenkilö Claire astuu muinaiseen kivikehään ja tupsahtaa keskelle 1700-luvun Skotlantia. Matkaa tehdään siis ajassa, tosin kirjojen edetessä sitä tehdään aina Amerikkaan asti. Nämä ovat tiiliskiviromaaneja ja ärsyttävän koukuttavia.

Oikeastaan en voi ymmärtää, miten näihin voikin jäädä koukkuun. Tällä kirjailijalla on kyllä jonkinlainen taito hyppysissään. Mitään korkeatasoista kirjallisuutta tämä ei ole, oikeastaan lähempänä saippuasarjaa, mutta niin vaan täytyy tunnustaa, että kaikki tuli luettua yhteen pötköön. Viimeisin oli Luiden Kaiku, jonka sain loppuun muistaakseni joskus viime syksyllä. Jokainen näistä kirjoista oli sellainen, että sarjan lukemisen olisi voinut päättää siihen. Joka kirjan lopussa ajattelin, että enää en tätä jatka, mutta sitten kun tiesin siihen olevan jatkoa, niin palauttaessani edellistä kirjastoon, en vaan voinut jättää lainaamatta sitä seuraavaa. Niin pääsin siihen vihonviimeiseen Luiden Kaikuun, ja sehän sitten loppuikin niin, että tarina jäi aivan kesken vähän joka rintamalla ja melkoisen jännittävään kohtaan. Tyrmistykseni voi kuvitella, kun minulle selvisi, että jatkoa ei ollut vielä edes kirjoitettu. Googlettamalla tosin sain selville, että jatko-osa ilmestyisi englannin kielisenä kesällä 2014. 

Nyt huomasin sen ilmestyneen ja heti kirjastoon kyselemään. Ei ollut vielä kirjastossa, mutta jo parin päivän jälkeen sain puhelimeeni tekstiviestin, että kirja on saapunut. Reilut 1200 sivua luettavaa. Muutama päivä meni, mutta nyt se on luettu ja palautettukin. Ja voin tyytyväisenä kertoa, että tämä kirja taas loppui, kukaan ei jäänyt minnekkään jumiin, eikä kohtalokkaita sanoja sanottu viimeisellä sivulla. Jatkoa ei ole pakko kirjoittaa, eikä lukea. Muutamia asioita kirjailija tietenkin jätti mukavasti vaiheeseen ja muutenkin juoni on sen kaltainen, että kyllä tähän varmaan joskus jatkoa saadaan. Minä nyt vaan ajattelin lopettaa tähän. Toivottavasti.

Yleisesti ottaen voi sanoa, että pidän eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja elokuvista paljon enemmän kuin amerikkalisista. Tämä on varsin amerikkalinen, vaikka pitkälti Skotlantiin ja Ranskaan sijoittuukin. Joka kirjassa, ja varsinkin mitä uudempiin tultiin, oli säännöllisin välein upotettu seksikohtauksia, joiden tarkoitus oli varsin läpinäkyvästi kaupallinen. Seksihän myy. Onhan seksiä jo Decameronen tarinoissakin, mutta tarkoitan tässä sitä tyyliä, millä ne on kirjoitettu. Sen voi kirjoittaa paljon korkealentoisemminkin ja tyylikkäämmin. Näiden kirjojen koukutus ei kyllä perustunut niihin, ainakaan minun kohdallani. Tunnustan, että loikin monessa kohdassa pikalukuna sivuja eteenpäin, en vaan viitsi kuluttaa aikaa huonoon tekstiin, mutta juonen käänteet olivat sen laatuiset, että oli vaan pakko selvittää kuinka käy ja kahlata kirjat loppuun. Ainakin minulle se juoni tässä koukuttava oli.

Jos ei halua koukuttua tuhansiksi sivuiksi, niin parasta jättää se ensimmäinenkin hyllyyn, mutta kyllä tämä ihan käypää viihdettä on pitkille talvi-illoille.

Kirjojen lumoa

Pitkästä aikaa kirja, jonka luin innostuneesti. Luin sen lähes yhtäputkea, mitä nyt oli välillä pakko vähän töitä tehdä, mutta en olisi raskinnut sitä lainkaan keskeyttää jos se mahdollista olisi ollut. Kirja oli Jyrki Heinon Kello. Joskus vuosi sitten luin saman kirjailijan kirjan Kellari. Se oli historiallinen dekkari, jonka tapahtumat oli sijoitettu 1700-luvun lopun Turkuun. Tämä Kello on tavallaan jatkoa sille. Tavallaan siinä mielessä, että molemmat kirjat ovat ihan itsenäisiä tarinoita, mutta päähenkilö on sama ja samoissa maisemissa ollaan. Ei siis ole pakko lukea Kellaria ensin päästäkseen kärryille Kellosta. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska Kellarikin oli hyvä kirja. Jos siis tykkää historiallisista romaaneista tai dekkareista.

Kellarissa kerronta ei paikoitellen ollut niin kovin sujuvaa ja innostavaa, mutta siinä oli hyvä juoni ja hyviä kuvauksia aikakautensa Turusta. Tässä Kellossa ei tökkinyt mikään, vaan tuli tunne että kirjailija oli päässyt vauhtiin ja kunnolla päähenkilönsä pään sisään sekä oli 1700-luvun Turussa kuin kotonaan.

Olin juuri saanut tämän Kellon viimeisen rivin luetua kun kirjastosta tuli tekstiviesti, että tilaamani kirja on saapunut. Mietin sitten, että minkä ihmeen kirjan olin mahtanut tilata kun en mielestäni ollut tilannut mitään. Lähdin siis kirjastoon palauttamaan Kellon ja katsomaan, mikä minua siellä odotti.

Siellä oli Bernard Cornwellin Pakanavaltias. Tätä kirjaa olin kysellyt kirjastosta joskus talvella kun olin saanut sarjan aikaisemmat kirjat luettua. Näistä kerroin täällä. Se tuli vasta nyt, koska sitä ei oltu vielä suomennettu silloin kun sitä kyselin. Ei pettänyt tämäkään kirja, samalla tyylillä jatkui, kuin ne sarjan aikaisemmatkin. Valitettavasti taas vaan joutuu odottamaan sitä seuraavaa. Tämä ei ollutkaan se päätösjakso kuten kuvittelin.

Joka tapauksessa oli todella mukava taas lukea sellaisia kirjoja, mitkä veivät mukanaan. Tässä on tullut luettua niin monta keskinkertaista tapausta välillä. Minulla on yleensä aina joku kirja kesken, mutta kun nyt oikein aloin miettimään, mitä muuta olen lukenut viime aikoina, niin lopputulos oli, että en mitään mainittavaa.

Viikon tapahtumia

Minä otin viime viikolla käyttöön uuden happikonsentraattorin. Olen tähän asti käyttänyt polttimella happipulloa, mutta monesti minua on kehotettu siirtymään tähän happikonsentraattoriin. Viime keväänä sitten tuli tilaisuus sellainen hankkia, mutta käyttöön otin sen vasta nyt, koska pitihän se käytössäni ollut happipullo käyttää loppuun jo senkin takia että se pullon sisältö on varsin hintavaa ja vuokrakin on maksettu vuoden loppuun. 

Minulle on aina ollut hiukan kammotus kaikenlaiset koneet ja laitteet ja nytkin tuntui hiukan ontolta ryhtyä tätä uutta taas käyttämään, vaikka tämä on paljon turvallisempikin kuin happipullo. Sain kuitenkin oikein hyvän käyttöönotto opastuksen ja oikeastihan tämä on tosi helppo ja yksinkertainen vehje. 

Oikeastaan oli hämmästyttävää kuinka tasainen liekki sen avulla syntyikään. En ollut huomannutkaan, että happipullon kanssa oli oikeastaan aika paljon liekin säätämistä. Se tuli ilmi vasta kun sitä ei tarvinnutkaan säätää tämän tästä. Jotkut värit ovat hyvin tarkkojan hapen määrästä ja tällä uudella laitteellani sai halutut sävyt paljon helpommin esille. Olen siis tyytyväinen hankintaani.

Viime viikon torstaina minulla sitten alkoivat ne opiskelut, mistä elokuussa hieman vihjaisin. Vihjaisin, siksi että en ihan oikeasti tiennyt silloin, mitä homma pitää sisällään. Kyseessä on Pienyrityksen kehittämispaja yrittäjille ja se kestää yhden lukuvuoden. Alkoi nyt syyskuun neljäs ja päättyy Leijonan luolaan ensi vuoden keväällä. Meitä on tällä kurssilla 16 opiskelijaa ja ainakin alku vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Perjantaina vietettiin Yrittäjän päivää ja minä pääsin kurssilaisena osallistumaan TAKK:ssa HiOMO:n järjestämään tapahtumaan. Mukava tapahtuma ja oli todella mielenkiintoista kuulla eri yrittäjien kertomuksia yrityksistään. Lopuksi arvottiin kolme kappaletta juuri painosta tullutta Karo Hämäläisen ja Mika Mäkeläisen kirjoittamaa Taivas ja Helvetti kirjaa. Minä voitin sen ensimmäisen kappaleen. Luin siitä jo kaksi ensimmäistä tarinaa, todella mielenkiintoiselta vaikuttaa ja pidin kovasti kirjan kirjoitustyylistä. Pitänee hankkia se ensimmäinenkin kirja.

Viikonloppuna kävin myös Huittisissa Aino-markkinoilla. Varsin kauniissa vanhassa pihapiirissä oli järjestetty monipuoliset markkinat. Opiston oppilaat, joista muuten suuri osa tuntui olevan muualta kuin Suomesta, olivat valmistelleet paljon oikein hyviä esityksiä ja paikalla oli montaa erilaista kädentaitajaa myymässä tuotteitaan ja erilaisia ruokiakin oli tarjolla. Aurinkokin paistoi sumuisen aamun jälkeen. Näin hyvin järjestetty tilaisuus olisi ansainnut enemmän yleisöä. Tapahtumahan oli yleisölle maksuton ja siellä oli todella huolella valmistellut näytökset lauluineen ja pukuineen, myös lapsille oli ohjelmaa ihan erikseen. Sinne olisi kannattanut tulla hieman kauempaakin. 

Viisi päivää elämästäni osa 1/5

Sain haasteen ystävältäni kertoa kuvin ja sanoin elämästäni viitenä päivänä peräkkäin. Tämä nyt ei minun kohdallani ole kovin hankala haaste, teenhän sitä muutenkin. Tosin en yleensä viittä päivää peräkkäin, vaan vähän harvemmin. Otan kuitenkin haasteen vastaan ja koska haaste tuli eilen illalla, niin tänään on sitten haasteen ensimmäinen päivä.

Aika komeasti alkoi tämä päivä! Puoli kahdeksan maissa nousin ylös ja tällainen näkymä oli keittiön ikkunasta. Sateenkaari oli aivan täysi ja jos oikein tarkasti katsoo, niin siinä rinnalla oli toinen kaari. Tässä kuvassa hyvin heikosti näkyy tuossa oikealla puolella. Lisäksi näkyi myös sen sateenkaaren pää, joka tuli tuohon meidän takapihalle.
Sateenkaarta aikamme ihailtuamme, vein tyttären kouluun ja tulin takaisin kotiin tekemään aamiaista miehelleni ja itselleni. Sitten oli vähän paperitöitä tehtävänä ja taisin kertaalleen harjoitella pianoläksyänikin. Yhdentoista maissa aloin valmistamaan ruokaa ja tutkimaan leivontaohjeita. Ajattelin leipoa jotain huomiseksi. Ensin tein kuitenkin sen ruuan.

Maksapihvejä uunissa haudutettuna, perunamuusia ja puolukkahilloa. Tiedä sitten tykkääkö muu perhe, mutta minä tykkään.
Sillä aikaa kun perunat kypsyivät ja maksa muhi uunissa niin tein omenapiirakan. Se kypsyi samoilla lämmöillä kun kerran uuni oli kuuma. Harvinaista kyllä, en ollut lämmittänyt leivinuunia vaan tein kaiken tänään sähköuunissa. Leivinuuni on minusta paljon parempi ja käytänkin tosi harvoin sähköuunia, mutta leivinuunin lämmittäminen vaatii oman aikansa ja tänään en viitsinyt siihen touhuun alkaa.
Kun olin syönyt, aloin tekemään Britatorttua. Vielä en ole päättänyt, mitä laitan täytteeksi. Koska se tarjoillaan vasta huomenna, niin täytekin kannattaa jättää huomisen murheeksi.

Britatortun lisäksi tein myös suklaakääretortun. Tai siis tein sen pohjan, luulen että teen siitä mokkapaloja. Toinen vaihtoehto olisi mokkatorttu.
Minusta sokerimuna-vaahdon vatkaaminen on tylsää, sitä pitää vatkata 8 minuuttia, että se on sopivaa. Käytän sen kahdeksan minuuttia yleensä lukemiseen, nyt kertailin espanjan sanoja. Tuli hyötykäyttöön nekin minuutit ja vatkaaminen sujui hauskemmin.

Näitä kun vähän jatkojalostetaan, niin eiköhän ole ihan hyvät tarjottavat huomenna. Toinen asia on sitten tuleeko ketään, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, niin meidänkin pieni perheemme pystyy näistä selvän tekemään. Ei ole koskaan vielä Britatorttu kaappiin jäänyt pilaantumaan tai mokkapalat kuivettuneet. Omenapiirakka aloitetaankin jo tänään iltakahvin ja jätskin kera.

Kävin myös kirjastossa ja loppupäivän aionkin viettää enimmäkseen huvilassa meren rannalla.

Viikko meni nopeasti. Se sisälsi runsaasti helmeilyä, eli polttimen vieressä istumista, tikkujen valmistamista ja helmien puhdistamista. Hiukan paperitöitä, lähetyslistojen tekoa, postitusta, alv:n laskentaa. Kirkas auringonpaiste pakotti aloittamaan myös ikkunoiden pesun ja lämpimät tuuliset päivät piti käyttää hyödyksi myös pyykin suhteen ja kuivattaa pyykit ulkona. Se tuoksu ja pehmeys, mikä pyykeihin ulkona kuivattaessa tulee voittaa kyllä mennen tullen kaikki huuhteluaineet. Ehdin myös hieman metsässäkin pyörähtämään ja yhdessä kokouksessakin jouduin hetken istumaan.
Ai, niin ja luin pari Agatha Christietäkin, Vuoksi ja Luode sekä Salaperäiset Rukiinjyvät. Taattua laatua, pidän tosi paljon Agatha Christien dekkareista. Enkä pysty laittamaan paremmuusjärjestykseen Miss Marplea ja Hercule Poirottia. Vuoksi ja Luode oli Poirotin ja Salaperäiset rukiinjyvät Miss Marplen tähdittämä. Salaperäiset Rukiinjyvät kylläkin eteni aika pitkälle, ennen kuin Miss Marple astui näyttämölle ja loppuun asti hän oli siinä enemmänkin sivuosassa, vaikka sanoikin sen viimeisen sanan.

Kaikennäköisiä helmiä tuli tällä viikolla tehtyä, mutta nämä pienet pöllöt olivat kovin hauskoja tehdäkin. Nämä ovat siis vain sentin korkeita pikkupöllöjä. Osa niistä lensi Tiltalttiin Keuruulle.

 Viime yönä on taas satanut lunta, mutta viikolla sitä ei ollut ja metsässä oli näin vihreää. Melkein pystyy näkemään kuinka metsän keijut tanssivat tuossa mättäiden päällä ja metsätonttu kurkistaa kuusen rungon takaa.

Tänään menin heti aamiaisen jälkeen tuonne halliin istumaan polttimen ääreen ja helmiä tekemään. Oli ihan selvät visiot, mitä piti tehdä kun sinne menin, mutta kun sieltä lähdin jäin miettimään ettei siellä uunissa nyt kyllä ole ihan sitä, mitä piti. Ensimmäinen helmi oli ihan sitä mitä piti, eli tilauksessa olevasta sarjasta ensimmäinen, mutta sen jälkeen lähdinkin heti harhapoluille ja unohduin tekemään jotain ihan muuta. Huomenna on sitten pakko pysyä suunnitelmassa!

Viimeviikolla otin muutamia kuvia sillä silmällä, että saan kansikuvan tuonne yrityksen etusivulle. Siellä kun oli se todella huonossa valossa otettu ja muutenkin aika epätoivoinen kuva. Tästä tuli minusta ihan kelpo kuva. Hiukan olisin halunnut noita helmiä tuonne tekstin yläpuolellekin, mutta se olisi vaatinut enemmän kikkailuja ja minulla oli vähän kiire aikataulu silloin kuvaillessa. Silloinkin piti oikeastaan tehdä jotain ihan muuta kun ottaa kuvia.
Nytkin minun pitäisi tehdä jotain muuta kun kirjoitella blogia. Leivinuuniin sytytin äsken tulet, joten se palaa siinä nyt itsekseen ja pyykkikone hurisee myös itsekseen, eli voin ihan hyvin istua hetken tässä.

Palautin tänään kirjastoon Hirvisaaren Me Keisarinna kirjan. Uskomaton juttu, mutta en lukenut sitä kokonaan. Se oli niin tylsä. On kyllä todella harvinaista, että jätän kirjan kesken. Ennen joulua luettu Minä Katariina vielä meni, mutta tässä jatkossa oli niin väkisintehdyn maku, että ei maittanut. Kirjailija oli varmasti tehnyt paljon työtä ja nähnyt vaivaa selvittäessään historiallisia faktoja, mutta lukiessa ne eivät heränneet henkiin. Henkilökuvauksissa näin mielessäni kirjailijan seisovan jonkun taulun edessä tekemässä muistiinpanoja taulussa esiintyvän henkilön piirteistä tai vaatetuksesta, mutta en sitä itse henkilöä elämässä elämäänsä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun elämäni on liian arvokas tuhlattavaksi tylsään kirjaan, pistin sen kiinni ja palautin kirjastoon. Ja nyt siirryn keittiöön ja teen jonkun oikein hyvän piirakan iltakahvin kanssa nautittavaksi.
Salut!

Eilen oli ystävänpäivä. Minäkään en ollut kotona kun olin tapaamassa ystäviä. Minttumaan blogissa oli kolme vuotiaan lapsen määritelmä ystävyydestä. "Ystävä on semmoinen, joka tulee lähelle ja on vaan siinä."  Voiko tuota enää paljon osuvammin sanoa.

Facebookissa oli hauska tehtävä. Piti kertoa itsestä oman kirjahyllyn avulla. Siinä oli lista kysymyksiä, joihin piti vastata omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Minun listastani tuli tällainen :

1. Oletko mies vai nainen? Kamelianainen (Dumas)
2. Kuvaile itseäsi! Aatelisneito ja porvaristyttö (Utrio)
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Elämän juhlat (Lee Setle)
4. Kuinka voit? Felix onnellinen (Waltari)
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi! Isä Camillon kylä (Guarechi)
6. Minne haluaisit matkustaa? Ranskalainen testamentti (Makine)
7. Kuvaile parasta ystävääsi! Sirkuksen poika (Irving)
8. Mikä on lempivärisi? Punainen pioni (Lin Jutang)
9. Millainen sää on nyt? Avalonin usvat (Zimmer Bradley)
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Italian illat (Binchy)
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Ruusun nimi (Eco)
12. Millainen on parisuhteesi? Lady Chatterleyn rakastaja (Lawrence)
13. Mitä pelkäät? Vihan hedelmät (Steinbeck)
14. Päivän mietelause! Tähdet kertovat, komisario Palmu (Waltari)
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Itkun ja naurun aika (Barber)
16. Miten haluaisit kuolla? Lempeä kuolema (Simone de Beauvoir)

Mitä tämä minusta kertoo, vai kertooko mitään? Joka tapauksessa listaa oli hauska tehdä. Kaiken lisäksi tuli katsottua kirjahyllyä aivan uudesta näkövinkkelistä. Oikeastaan tämän listan voisi ottaa vaikka vuoden lukulistaksi. Siitä on pitkä aika kun olen nämä lukenut. Kaari Utrion kirjat luin kaikki läpi toissa vuonna, ja Avalonin usvat olen lukenut kahteen kertaan, Ruusun nimen olen katsonut myös elokuvana, mutta kaikki muut ovat kyllä livahtaneet jonnekin muistin viimeisiin laatikoihin. Ne olisi kiva kaivaa sieltä uusintalukemisella. Hyviä kirjoja kaikki, minun mielestäni.
Oli tästä sellainenkin hyöty, että huomasin omistavani kaksi kappaletta Ranskalaista testamenttia. Toinen on kuulunut äidilleni, koska siinä oli äidin exLibris ja toisen olen sitten varmaan itse hankkinut. Täytyy tehdä siitä jonkun toisen kirjanystävän kanssa vaihtokauppaa.

Perjantaina kävin kirjastossa samalla kun hain tytärtä koulusta. Minulla on siellä pari kirjaa tilauksessa, mutta niitä joutuu varmaan odottamaan hetken aikaa. Oli vähän sellainen olo, etten tiennyt mitä hain, mutta jotain täytyisi mukaan saada. Mieli oli niissä tilatuissa kirjoissa ja siinä vielä suomentamattomassa, mistä aiemmin jo kerroin. Haahuilin siellä hyllyjen välissä ja käteen tarttui sitten Tuula Rotkon Rakkautta vainon aikaan.
Takakannen tekstissä luki, että se on vangitseva romaani isonvihan aikaisesta Suomesta. Kannen kuva ei minua houkuttanut, mutta otin sen kuitenkin kun kerran oli käteen sattunut.
Perjantai-iltana sitten sen myös vähän pitkin hampain aloitin. Jotenkin oli sellainen olo, että olisin niin mielelläni jatkanut viikinkiseikkailuja eikä isonvihan aikainen Suomi tuntunut ollenkaan houkuttelevalta. Niin vain kuitenkin kävi, että upposin kirjan syövereihin heti ensi sivulta.
Tämä oli kyllä positiivinen yllätys. Täytyy tunnustaa sekin, että Tuula Rotko oli minulle uusi tuttavuus, en ollut hänen kirjojaan ennen lukenut. Nimen olin kuullut, mutta tuotantoon en ollut tutustunut. Nyt kyllä aion lukea ne muutkin kirjat.