maanantai 27. lokakuuta 2014

Taavetin linnoitus

Viikonloppuna kävin Taavetissa, eräs hyvä ystäväni asuu siellä. Matkan tarkoitus oli nimenomaan tämän ystäväni tapaaminen, mutta siinä oli mielenkiintoinen sivumauste. Ystäväni on tässä vuosien varrella kyllä useastikin maininnut linnoituksen, mutta en ollut asiaan mitenkään erityisemmin huomiota kiinnittänyt. Ainakaan tämä linnoituksen maininta ei koskaan tuonut mieleeni mitään oikeaa linnoitusta. Enhän ollut koskaan missään muualla kuullut edes sivulauseessa mainittavan Taavetin linnoituksesta. Vaan sielläpä onkin ihan oikea ja vieläpä varsin laaja linnoitus. Nyt kun siellä viikonloppuna käyskentelin tuli lähinnä Suomenlinna mieleeni.


Hattujen sodan seurauksena vuonna 1743 solmitussa Turun rauhassa Ruotsi-Suomen itäräja siirtyi Kymijokeen. Venäjä ryhtyi sen jälkeen vahvistamaan rajalinnoituksiaan Haminaa ja Lappeenrantaa ja Katariina II määräsi rakennettavaksi Taavetin linnoituksen
Tämän tyyppisen linnoituksen juuret ovat 1500-luvun Etelä-Euroopassa ja on tyypiltään Bastioni linnoitus.


Linnoituksen jäänteitä on jäljellä varsin runsaasti ja laajalla alueella, onhan koko linnoitus ollut alunperinkin varsin suuri. Ystävättäreni talokin on itseasiassa linnoituksen reunavallille rakennettu. Tänä päivänä se tosin ei ilmene muuten kuin siitä, että se on muuta maastoa korkeammalla.



Varsinaisia linnoituksen muureja ja vesihautoja on runsaasti pitkin alueella nyt kasvavaa kangasmetsää. Siellä oli myös vanha kirkkovene ja kaksi ilmeisesti jo keskiajalta peräisin olevaa yhteen runkoon kaiverrettua ruuhta.



Näiden varsinaisten linnoitusrakennelmien ulkopuolella, nykyisen kylän alueella, oli vielä jäljellä joitakin vanhoja rakennuksia. Erässä talossa, joka ilmeisesti kuului museorakennuksiin, oli ovenpielessä kyltti, jossa luki 1800-luvun arestirakennus. Linnoituksen lakkauttamisen jälkeen, alueella olleita rakennuksia myytiin huutokaupalla ja näistä hirsistä sitten rakennettiin mm. asuintaloja Luumäen alueelle. En tiedä onko tuo alapuolen kuvassa oleva talo tällainen, mutta se oli minusta niin hauskan näköinen piippuineen kaikkineen, että laitan kuvan tähän.



maanantai 20. lokakuuta 2014

Satumetsä

Eilen satoi vettä koko päivän ja huomisesta eteenpäin on luvattu pakkasta, tänään oli siis vihon viimeinen mahdollisuus lähteä hakemaan karpaloita. Heti aamiaisen ja sähköpostien jälkeen lähdin ajelemaan suota kohti. Vettä alkoi tihuuttaa, mutta olin hyvin pukeutunut joten päätin olla asiasta välittämättä. Suolle ei ole kun ehkä kymmenen minuutin ajomatka, joten olin nopeasti perillä. Kolusin koko pienen suon läpikotaisin, eikä sinne montaa marjaa enää jäänyt.


Suolta siirryin metsään suppilovahverot mielessäni. Ensin menin ihan tuttuihin paikkoihin, mutta saalis jäi vähäiseksi. Olinhan nämä paikat jo kertaalleen kerännyt. Päätin siis lähteä hieman syvemmälle metsään, ja minne päädyinkään! Aivan ihanaan, vihreässä kylpevään satumetsään. Onneksi oli kamera mukana, vaikka nämä ottamani kuvat eivät kyllä pysty toistamaan sitä tunnelmaa, mikä siellä vallitsi, niin kyllä siitä ainakin aavistuksen tavoittaa. En voi kuin pahoitella kuvien heikkoa laatua, mutta käyttäkää mielikuvitustanne!


Tästä alkoi jyrkkä rinne, missä kasvoi naavaisia kuusia. Sammal oli paksua ja maassa oli muutamia jo aikoja sitten kaatuneita runkoja. Jyrkimpiä kohtia kierrellen lähdin laskeutumaan rinnettä alas. Matkalla löysin muutaman yksittäisen suppiksenkin.



Rinnettä alas päin kulkiessa metsän vihreys suorastaan häikäisi. Näistä rinteen puolivälissä alhaalta ylöspäin otetuissa kuvissa voi aavistaa sen jyrkkyyden. Ja se kaikkein satumaisin paikka on tässä viimeisessä kuvassa. Siinä oli kaatuneen puun juurakko pystyssä ja sen edessä tällainen pieni pesä. Pikkuruinen kuusiaitakin. Tuon kuusiaidan päässä, vihreässä seinässä oli pyöreä reikä. Ei kovin kummoista mielikuvitusta tarvita kun tähän voi kuvitella vaikka pienen metsäkeijun kodin. Tämä oli kuin suoraan satukirjasta.  


 Kun sitten palasin kotiin, ja katsoin kelloa, en voinut kuin ihmetellä. Olin ollut tällä pikku retkelläni viisi tuntia. Ei yhtään tuntunut siltä. Jos aamulla olisi joku sanonut, että lähdepäs nyt kävelemään ja tule viiden tunnin kuluttua takaisin, niin olisin pitänyt sitä aivan hulluna tehtävänä. En ole vieläkään yhtään väsynyt, päin vastoin. Kyllä luonnolla on ihmeen energisoiva vaikutus! 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Sienipiirakka

Parina edeltävänä päivänä olen kierrellyt soilla hakemassa karpaloita. Karpaloiden poimiminen on hidasta. Sitä paitsi soilla on kylmä näin lokakuussa. Aiemmin viikolla ei vielä ollut pakkasta, mutta suo hohkaa silti kylmää kosteutta ja jotenkin tuntuu, että kaikki tuuletkin sinne sopivat. Karpalot ovat kuitenkin hyviä ja terveellisiä, joten en yhtään valita olosuhteista. Olenpahan saanut runsaasti raitista ilmaa ja hyvää liikuntaa, sekä roppakaupalla vitamiineja talveksi.
Suon ja tien välissä on aina metsä, joten siitä metsän läpi kulkiessani olen myös poiminut suppilovahveroita. Se on niin helposti tunnistettava sieni, että sitä on mukava poimia. Suurin osa näistä poimimistani suppiksista kylläkin menee ystävilleni. Meillä kun ei erityisemmin pidetä sieniruuista. Tai minä kyllä syöisin, mutta ei sitä viitsi vain itseään varten tehdä. Paitsi tänään tein.
Nyt on sateinen, sumuinen ja kylmä päivä. Oikein tyypillinen lokakuun päivä, sopi siis lämmittää leivinuuni. Se tuo mukavaa lämpöä ja samalla siellä voi tehdä ruokaa. Tänään tein siellä uunipannarin, omenapiirakan ja sienipiirakkaa. Sienipiirakan reseptin sävelsin sen mukaan, mitä nyt sattui kaapeissa olemaan.
Pohjataikinaan tuli voita, vehnäjauhoja, juustoraastetta ja vettä. Ihan siis peruspohja. Koska tämä herkku tuli vain minulle, niin tein sen kahteen pieneen annosvuokaan. Samoja vuokia olen käyttänyt tässä ohjeessa
Täytettä varten pienensin suppilovahverot ja pienen sipulin. Kevyesti paistoin nämä pannulla. Sillä välin kun nämä hieman jäähtyivät voitelin vuoat -tein kaksi annosta- ja painelin taikinan ohueksi vuoan pohjalle ja reunoille. Sitten sekoitin vielä pakkasesta ottamiani purjorenkaita sieni-sipuliseokseen. Purjot ovat niitä itsekasvattamiani. Silloin kun nostin ne maasta silppusin ne renkaiksi ja laitoin pakkaseen pienissä minigrip-pusseissa.
Seuraavaksi vatkasin munan kermatilkan kanssa sekaisin ja mausteeksi laitoin kuivattua persiljaa, nokkosensiemeniä ja ripaus suolaa, sekä juustoraastetta. Sitten vaan sieni-sipuliseos vuokaan ja munakerma päälle. Uunissa oli tässä vaiheessa vähän reilut 200 astetta. Leivinuuni ei ole niin tarkka näissä lämpötiloissa kuin on sähköuuni. Leivinuunissa lopputulos on muutenkin yleensä mehevämpi kuin sähköuunissa. Tai ehkä se johtuu siitä, että en ole mitenkään ammattitaitoinen näissä kokkausasioissa ja muutenkin olen varsin suurpiirteinen kokatessani -ja vähän muulloinkin.


Erittäin maistuvan sienipiirakan se uuni joka tapauksessa taikoi. Väriltäänkin tuli niin kauniin keltainen, mikä taas johtuu käyttämästäni kananmunasta. Joku viisas kertoi että se keltaisuus keltuaiseen tulee siitä, kun meidän kanat saavat niin paljon ruohoa ja salaattia. Näissä omissa munissa se keltuainen on melkein oranssi ja siitä tulee kyllä kaunis väri kaikkiin leipomuksiinkin. Ei tarvitse sahramia.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Kirjojen lumoa

Pitkästä aikaa kirja, jonka luin innostuneesti. Luin sen lähes yhtäputkea, mitä nyt oli välillä pakko vähän töitä tehdä, mutta en olisi raskinnut sitä lainkaan keskeyttää jos se mahdollista olisi ollut. Kirja oli Jyrki Heinon Kello. Joskus vuosi sitten luin saman kirjailijan kirjan Kellari. Se oli historiallinen dekkari, jonka tapahtumat oli sijoitettu 1700-luvun lopun Turkuun. Tämä Kello on tavallaan jatkoa sille. Tavallaan siinä mielessä, että molemmat kirjat ovat ihan itsenäisiä tarinoita, mutta päähenkilö on sama ja samoissa maisemissa ollaan. Ei siis ole pakko lukea Kellaria ensin päästäkseen kärryille Kellosta. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska Kellarikin oli hyvä kirja. Jos siis tykkää historiallisista romaaneista tai dekkareista.
Kellarissa kerronta ei paikoitellen ollut niin kovin sujuvaa ja innostavaa, mutta siinä oli hyvä juoni ja hyviä kuvauksia aikakautensa Turusta. Tässä Kellossa ei tökkinyt mikään, vaan tuli tunne että kirjailija oli päässyt vauhtiin ja kunnolla päähenkilönsä pään sisään sekä oli 1700-luvun Turussa kuin kotonaan.
Olin juuri saanut tämän Kellon viimeisen rivin luetua kun kirjastosta tuli tekstiviesti, että tilaamani kirja on saapunut. Mietin sitten, että minkä ihmeen kirjan olin mahtanut tilata kun en mielestäni ollut tilannut mitään. Lähdin siis kirjastoon palauttamaan Kellon ja katsomaan, mikä minua siellä odotti.
Siellä oli Bernard Cornwellin Pakanavaltias. Tätä kirjaa olin kysellyt kirjastosta joskus talvella kun olin saanut sarjan aikaisemmat kirjat luettua. Näistä kerroin täällä. Se tuli vasta nyt, koska sitä ei oltu vielä suomennettu silloin kun sitä kyselin. Ei pettänyt tämäkään kirja, samalla tyylillä jatkui, kuin ne sarjan aikaisemmatkin. Valitettavasti taas vaan joutuu odottamaan sitä seuraavaa. Tämä ei ollutkaan se päätösjakso kuten kuvittelin.



Joka tapauksessa oli todella mukava taas lukea sellaisia kirjoja, mitkä veivät mukanaan. Tässä on tullut luettua niin monta keskinkertaista tapausta välillä. Minulla on yleensä aina joku kirja kesken, mutta kun nyt oikein aloin miettimään, mitä muuta olen lukenut viime aikoina, niin lopputulos oli, että en mitään mainittavaa.


lauantai 11. lokakuuta 2014

Hölmö, mikä hölmö

Pari viikkoa sitten ajattelin, ettei tule ruskaa ollenkaan. Taisin olla liian hätäinen, vaikka paljon on jo täysin lehtensä pudottaneita puita, niin kyllä sitä värikylläisyyttäkin löytyy, vaikka tänään on pilvinen ja harmaa ilma.


Myös minun mieleni oli varsin pilvinen. Huomasin nimittäin, että olen kadottanut yhden helmikirjaillun laukkuni. Sen turkoosin, jonka tekemiseen on mennyt päiväkausia aikaa. Ja hetken kuluttua tajusin, että sen laukun sisällä on myös pieni helmikirjailtu kukkaro. Mietin pääni puhki, missä olen sitä käyttänyt ja mieleeni piirtyi kauhukuvia siitä, kuinka olen jättänyt sen jonnekin vessan naulaan roikkumaan.


Muistelin paikkoja, missä se on minulla ollut ja viimeisin havainto tuntui olevan Helsingissä syyskuun puolessa välissä. Olin kuitenkin melko varma, että en sitä silloin siellä kuitenkaan käyttänyt. Olinko kenties jättänyt sen bensa-asemalle tankatessani, vai matkatavaroita purkaessani laskenut jonnekin ja nyt en vaan löydä sitä?


Ajattelin, miten voi olla mahdollista, että olen sen hukannut. Kävin tutkimassa autonkin, jos vaikka se olisi pudonnut penkin alle. Soitin pari puheluakin asian tiimoilta. Alkoi suorastaan ahdistamaan ja itkettämään.
Paikka, missä sen olisi pitänyt olla, on tässä työhuoneessani oleva vitriini kaappi. Näen sen tässä koneella istuessani, se on tuossa vastapäisellä seunustalla. Siellä ovat kaikki nämä suuritöisimmät helmityöni, ylähyllyllä kaikki laukut kauniissa rivissä.
Murehdittuani tätä asiaa aamupäivän, tulin purkamaan itseäni tänne blogiin. Mieli mustana istuin koneen ääreen, latasin ottamani kuvat kamerasta koneelle ja aloin kirjoittamaan. Aina välillä loin murheellisen silmäyksen vitriiniin. Noin kymmenennen vilkaisun jälkeen tajusin, että se laukku on siinä, missä pitääkin. Reunimmaisena ja vähän kallellaan.


Miten maailmassa, minä en sitä nähnyt!! Tai siis näin, mutta en vaan tajunnut, että se on se etsimäni laukku. Olen tehnyt tällaisia laukkuja kaksi. Se toinen ei koskaan päässyt tänne vitriinin asti vaan on jäänyt laatikonpohjalle, koska en ollut siihen ollenkaan tyytyväinen huonolaatuisen pohjakankaan vuoksi. Nyt jotenkin koko ajan ajattelin, että tämä vitriinissä oleva on se hylätty versio. Ehkä siksi, että tämä ei seisonut ollenkaan niin ryhdikkäänä vitriinissä kuin nuo muut laukut. En tiedä, ehkä olen vaan puupää itse. Olen kuitenkin huojentunut, että se löytyi. Vaikka ei siis kateissa ollutkaan.


Tässä tämä parivaljakko nyt on. Ajattelin ommella tähän nyt peyotetekniikalla tuon olkahihnankin, ehkä se näytti senkin takia silmiini siltä hylätyltä versiolta, kun tuo olkahihna ei ole samanlainen kuin noissa muissa. Ehkä tämän episodin tarkoitus olikin näyttää minulle, että laukku tarvitsee toisen olkahihnan.

torstai 9. lokakuuta 2014

Kanaliemi ja Kanakeitto

Mummuni teki aikoinaan kanaviilokkia. Eräs taloon tullut kaupunkilaisvieras uteli kerran reseptiä ja kysyi, miten mummu saa siitä niin maistuvaa. Mummu alkoi paljastamaan reseptiä: " No, menen kanalaan ja tapan kanan." Johon vieras jatkoi, että tämä riittääkin hänelle ja jatkoi syömistään.


Minä teen tänään kanakeittoa ja senkin resepti alkaa samoin kuin mummuni resepti. Tosin tämä keittoon tuleva kana on menettänyt henkensä jo aiemmin kuin tänään, enkä minä sinne kanalaan mennyt. Sen kanan voi ihan hyvin hakea kaupan pakastealtaastakin, jos tänä päivänä sattuu löytämään. Pitää siis olla kana, ei broileri. Siinä on vinha ero.
Kana pistetään kattilaan ja kattila täytetään vedellä niin, että kana peittyy veden alle. Kattila hellalle ja annetaan veden kiehua. Silloin pinnalle nousee vaahtoa, joka kuoritaan huolellisesti pois. Hetken kuluttua sitä ei enää nouse ja sitten kattilaan laitetaan porkkanoita, sipulia, mausteita ja suolaa. 


Mausteet voi tietysti valita oman maun mukaan. Minä käytin kokonaisia pippureita, tuoretta persiljaa, tuoretta rosmariinia ja kuivattua lipstikkaa. Nämä yrtit valikoituivat ihan siksi, että niitä sattui olemaan omasta takaa. Yrtit ovat vähän makuasia ja kukin käyttää niitä, mitä parhaaksi näkee. Itse tykkään tuosta lipstikasta ja kerään sitä aina keväisin kun versot ovat vielä matalia. Silloin sen kuivatan ja pistän purkkiin käyttääkseni sitä pitkin talvea. Rosmariinin ja persinljankin kuivatan, mutta nyt niitä oli vielä tuoreinakin.


Porkkanat saa pistää isoina paloina ja jos ovat pieniä, niin vaikka kokonaisina. Sipulit voi halkaista, jos ovat kovin suuria. Minä käytin tällä kertaa punasipulia ja pieniä jakosipuleita. Niitä kun tulin kasvattaneeksi kesällä kasvimaalla. Valkosipuliakin voi laittaa jos siitä pitää.
Tämä keitos saa sitten kiehua hiljaisella lämmöllä kannen alla noin kuusi tuntia. Tästä tulee sen kanakeiton pohja, kanaliemi ja tietysti ne kananpalat lopulliseen keittoon tai vaikka siihen kanaviikolokkiin.
Tämän homman tein jo aiemmin ja kypsensin kanaa sen kuusi tuntia. Aika voi olla 5-7 tuntia ja mittarina toimii se, että lihat irtoavat helposti luista. Sen näkee ihan silmällä, jos tarvitsee testailla, niin kana ei ole riittävän kypsää.


Kun liemi on jäähtynyt, kanat nostellaan lautaselle ja erotellaan lihat luista. Liha on tosi mureaa ja maukasta, sitä voi käyttää sitten miten mielii, keittoon, kastikkeisiin, salaattiin. Vihannekset voi survoa sosekeittoon tai käytää kastikkeessa. Kattilaan jäänyt liemi siivilöidään ja laitetaan kylmään. Kylmässä rasva erottuu pinnalle lautoiksi ja on helppo kuoria pois. Tämän liemen voi sitten myös keittää vielä enemmän kokoon, jolloin maut vielä tiivistyvät. Keittää sitten kokoon tai ei, niin liemi kannattaa joka tapauksessa pakastaa pienissä pakasterasioissa ja käyttää sieltä aina tarvittaessa.


Keittoa varten tänään pilkoin perunat ja porkkanat ja pistin kiehumaan. Kiehuvaan veteen lisäsin pieneksi pilkkomani kananpalat ja valmista kanalientä sekä hieman purjoa. Kun vihannekset ovat kypsiä, keitto on valmista nautittavaksi. Pitkällisten alkuvalmisteluiden jälkeen, itse keitto valmistuu nopeasti ja todella helposti. Ja, mikä tärkeintä tämä todella hivelee makunystyröitä!
Bon appétit!




tiistai 7. lokakuuta 2014

Helmi flow

Eilinen helmenteko sessioni tuntui jotenkin erityisen hyvältä. Eilen ei ollut mitään tilausta, mutta ajattelin tehdä tässä syksyn aikana vähän helmiä varastoon ihan vaikka joulumyyntiä ajatellen. Sitten toissapäivänä sain hyvän idean eräältä facebook tykkääjältäni. Hänen ehdottamansa aihe alkoi kieppua niin mukavasti päässäni, että sitä oli pakko päästä kokeilemaan. Tein nyt ensimmäiset kappaleet eilen. Aion tehdä vielä lisää ja kokeilla eri sävyjä, jotta löydän sen ihan täydellisen yhdistelmän. Tai lieneekö sellaista ihan täydellistä olla olemassakaan. No voihan siihen silti aina pyrkiä.


Tänään sitten heti aamiaisen jälkeen kävin hakemassa helmet uunista. Ei tarvinnut pettyä. Se hyvä tekofiilikseni kyllä näkyi jo näissä vielä tikuissa olevissa helmissä.
Aamu oli harmaa ja pilvet riippuivat taivaalla. Minä toivoin auringon edes hiukan pilkahtavan pilvien välistä, jotta saisin helmet kuvattua. Minulla siis edelleen on se sama vanha kamera, mistä näköjään tipahtaa tämän tästä lisää kuvausominaisuuksia pois. Minun kannaltani tarkeintä lienee, että sillä saa edelleen näitä lähikuvia, mutta auringon valon se kyllä vaatii, jotta kuvat onnistuvat.


Huolellisesti puhdistin helmet ja niin vain onni suosi, että pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa kun sain puhdistustyöni loppuun. Tässä nyt ensimmäinen kuva. Voi miten olen iloinen, että nuo värit ovat noin kirkkaat ja pirteät. Tuo oranssi hehkuu ilman aurinkoakin, mutta auringossa myös vihreä hehkuu ja helmen toisella puolella olevat pallot tekevät hauskoja varjoja tuohon vihreään.
Muitakin oikein herkkuja kuvia sain otettua, mutta näytän ne vasta myöhemmin. Ensin herkuttelen tällä oikein perusteellisesti.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Menneen viikon juttuja

Aika on tainnut ottaa jonkun pikaratikan alleen, kun mielestäni tänne pari päivää sitten kirjoittelin ja siitä onkin mennyt jo viikko. Mitä minä olen sitten tehnyt tällä välin? No, en oikein edes tiedä. Pitääpä muistella, jotta selviää onko aika mennyt hukkaan siinä eteenpäin kiitäessään.
Maanantaina ainakin olin metsässä puoli päivää ja se loppu päivä taisi mennä niitä marjoja peratessa ja survoessa. Ei mennyt siis hukkaan ainakaan maanantai. 
Tiistaina kävin kirjanpitäjää tapaamassa ja pienellä tossujen ja huivien esittelykierroksella. Samalla piipahdin myös erästä ystävääni katsomassa ja tiistaina oli myös se italian kurssi, minkä aloitin edellisellä viikolla. Sen ensimmäisen tunnin jälkeen en oikein ollut vakuuttunut, mutta tämä toinen kokoontuminen oli jo paljon mielenkiintoisempi ja tuntui, että tämä meidän varsin hurmaava opettajammekin alkoi päästä jo vauhtiin lievän alkukankeuden jälkeen. 


Keskiviikko on kyllä musta-aukko. Taisin silloin siivoilla kasvihuonetta ja viedä paprikat vihdoin autotalliin loppukypsymään. Illalla oli pianotunti ja kai siinä päivällä tuli ainakin soittoa harjoiteltua. Taisin muuten tehdä helmiäkin, mutta työtilani oli muuttunut varsin viileäksi ja mieheni laittoi sinne lämmityksen, joten nyt loppu viikon siellä on ollut varsin miellyttävä taas hommia tehdä.
Torstainakin tein helmiä ja illalla paistoin ison kasan lättyjä. Illalla oli myös leirikoulun kalenteriryhmän kokoontuminen. Kalenterista tulee aika kiva, siinä on oppilaiden ottamia kuvia lemmikeistään. Aika hyviä kuvaajia, täytyy tunnustaa. Silti hiukan hirvittää, että jokaisen pitää myydä kymmenen kalenteria. 


Perjantai aamupäivä meni paperiasioissa, postissa ja pankkiasioita hoitaessa. Loppupäiväksi lähdin nuorimmaisen kanssa Tampereelle ja siellä meni melkein iltaan asti. Eilen piti olla ranskan- ja espanjan tunnit, mutta ne oli peruttu sairastumisen vuoksi, joten päivän suunnitelmat menivät uusiksi ja opiskelut vaihtuivat töihin sekä puutarhan siivoamiseen ja sipulikukkien istuttamiseen.Tänään olen harjoitellut pianokappalettani ja istunut muutaman tunnin polttimen ääressä.


Ei kai se hukkaan ole tämä viikko mennyt kuitenkaan. Tulihan tässä kaikenlaista tehtyä, paljon muutakin, mitä en tässä maininnut. Kummasti sitä vaan mielestä katoaa päivien kulku. Ihan hyvä siis aina välillä kerrata, mitä tulikaan tehtyä. Ihan hyvä viikko siis takana ja toinen vielä kirjoittamaton edessä.