Puolukkatuoremehu

Puolukoita on nyt aivan valtavasti. Sunnuntaina lähdin ensimmäisen kerran puolukkaan. Minulla on eräs ystävä, jonka kanssa käymme joka vuosi ja meille molemmille marjojen lisäksi se itse metsässä olo on yhtä tärkeää kuin ne puolukat. Puolukkaan lähdemme yleensä mahdollisimman syvälle metsään, jonnekin minne kukaan muu ei vahingossa eksy. Autolla ensin kilometrejä metsäautotietä ja sitten kävelyä metsätaipaleen halki, kunnes vihdoin edessä on todellinen apaja. Nytkin marjoja oli niin paljon, että ei oikein tiennyt minne olisi jalkansa laittanut, ettei sotke niitä.

Kahdessa tunnissa olimme molemmat keränneet kaksi ämpärillistä puolukoita. Ainoa hieman työläs vaihe näillä reissulla onkin sitten se paluumatka. Molemmissa käsissä kymmenen litran ämpärilliset puolukoita, louhikkoisessa maastossa ei ole ihan kevyt juttu. Se käy kuntoilusta ja tasapainoharjoittelusta. Maastossa kävelynhän on todettu olevan hyväksi tasapainolle.

Toissapäivänä menimme toisen kerran ja yhtä hyvällä menestyksellä. Nyt olen jo saanut 40 litraa puolukoita, mutta se ei vielä riitä, joten innolla odotan kun taas mennään. Mitäkö sitten teen tällaisella määrällä puolukkaa? Minä teen tuoremehua. Se on niin hyvää, että sitä pitää olla koko talveksi ja siksi niitä puolukoitakin pitää olla runsaasti.

Minun ohjeessani, jonka olen jostain jo vuosia sitten saanut, on 8 litraa puolukoita ja 4 litraa vettä. Puolukat survotaan hyvin ja siihen lisätään kylmä vesi. Kymmenen litran kattilaan tämä seos mahtuu hyvin. Se 8 litraa puolukkaa kun kutistuu survottuna. Alunperin siinä minun ohjeessani oli myös viinihappoa tai sitruunahappoa, mutta kumpaakaan en ole enää vuosiin käyttänyt, vain puolukoita ja vettä. Tämä vedellä jatkettu puolukkasurvos saa sitten seistä 2-3 päivää ihan huoneenlämmössä. Sitten se siivilöidään. Minä siivilöin sen niin, että otan mehumaijan keskimmäisen ja yläosan, laitan sideharson siihen mehumaijan siiviläosaan ja kauhon kaiken puolukan siihen. Kirkkaan mehun saa sitten kätevästi päästää letkua pitkin kattilaan. Lopuksi mehu sokeroidaan ja suhde on n. 1/2 kg sokeria mehulitraa kohti. Kun sideharsolla vuoratussa siivilässä on enää melko kuiviin valunut puolukankuorimäski, niin sitten siivilä pois ja sokeroitu mehu kattilasta maijaan, josta sen saa kätevästi valuttaa pulloihin. Minä valutan sen pulloihin, jotka voi pakastaa. Toki siinä käy aina niin, että niitä pulloja tulee niin paljon, että ei mahdu pakastimeen ja tämä mehu kyllä säilyy aivan hyvin ainakin vuodenvaihteeseen kellarissa tai jääkaapissa. On minulla joskus unohtunut joku pullo jonnekin kellarin nurkkaan ja se on ollut aivan priimaa vielä seuraavana kesänäkin.

Marjoja ja metsäneläimiä

Loppukesän parhautta on sadonkorjuu.  Mansikota, mustikoita, lakkoja, vadelmia, kirsikoita. Metsässä olen viihtynyt ja pakastin on täyttynyt. Ennen kaikkea olen ollut hyvin onnellinen siitä, että jääkaapissa on ollut jatkuvasti tuoreita marjoja. Ihan parasta välipalaa on maustamaton jugurtti, jossa on enemmän mustikoita kuin sitä jugurttia ja sitten siihen sekoitetaan kourallinen Fittnes muroja ja lusikallinen juoksevaa hunajaa. Mansikka-aikakin kesti tänä vuonna ihanan pitkään. Viimeiset mansikat sai syödä viime viikon tiistaina, mutta kyllä niitä tuli syötyäkin viimeisen kuukauden aikana.

Vaikka mansikoita on nyt enää pakkasessa ja hillona, niin mustikoita saa vielä hakea metsästä, eikä vadelmasatokaan vielä ole tyrehtynyt. Parin viikon päästä alkaa puolukka olla kerättävissä ja sen jälkeen tulee vielä karpalot. Tässä välissä löytyy poimittavaa puutarhastakin, sillä tyrnipensaiden oksat kellertävät jo lupaavasti ja omenat alkavat kypsyä. Omenissa tosin on jonkin verran pihlajanmarjakoita. Meillä punakaneli on melko huonon näköistä omenaa pullollaan, mutta vaaleakuulas sensijaan antaa terveemmän sadon.

Tykkään myös siitä, että melkein koko ruokalautasen sisällön voi kerätä omalta tontilta. Ensin menen perunamaalle ja kaivan perunat ja viereiseltä kasvimaalta porkkanat, kesäkurpitsan, tillin, salaatit, sipulin ja persiljan. Sitten kasvihuoneelta tomaattia ja kurkkua ja kanalasta munat. Kanttarellejäkin löytyy. Nyt loppukesästä kun se jatkuva koleus ja sataminen vihdoin loppuivat, tai ainakin vähenivät niin olen myös valmistanut ruuan  kesäkeittiössäni ja monasti se on myös syöty ulkona. Lättyjäkin on mukava paistaa ulkona. Oikeastaan en koskaan paista lättyjä sisällä keittiössä, koska inhoan sitä käryä mikä siitä jää sisälle leijumaan vaikka kuinka olisi liesituulettimet päällä.

Meillä on käynyt myös pieniä vierailijoita melkeimpä riesaksi asti. Ensin tulivat supikoiranpennut ja sitten ketunpennut. Joka ilta kun kello läheni yhtätoista, kipitti neljä supin pentua pellon yli meidän pihallemme. Ensin ne olivat ihan söpöjä ja niitä oli hauska seurailla, mutta kun aloin ajatella että ne kasvavat ja lopulta neljä suurta supia saapuu tänne joka ilta, niin ei se enää tuntunutkaan kovin mukavalta ja aloin pelätä kanojen ja kissan puolesta.

Yritimme niitä hätistellä, mutta laihoin tuloksin, aina ne jostain ilmestyivät. Sitten tuli se ketun poikanen ja ilmeisesti se omi reviirin ja hääti supit takaisin metsään. Kettu oli kaunis, mutta se oli myös hyvin peloton ja tallusteli meidän pihallamme kuin kotonaan. Kanoja ei voinut päästää enää ollenkaan vapaana juoksentelemaan ja kissankin kanssa se kerran oli nokat vastakkain. Ei siinä muu auttanut, kuin haimme tutulta metsämieheltä supiloukun. Ensimmäisenä aamuna siellä oli se kettu. Mies nosti loukun kettuineen päivineen auton lavalle ja ajoimme reilun kymmenen kilometrin päähän, missä päästimme ketun pois loukusta. Varmuuden vuoksi loukku viritettiin uudestaan ja taas sinne meni kettu, joka  vietiin samaan paikkaan kuin se edellinenkin.

Ei siitä mitään hyötyä ilmeisesti ole ollut, sillä edelleen tänne tulee kettu harva se ilta. Yhden kanan se on tappanut ja loukkuun ei ole kukaan enää mennyt. Kohtapuoliin ne kanat on vietävä talvikanalaan kuitenkin ja kun ilmat viilenevät ja syyssateet lisääntyvät, niin kissakin viihtyy sisätiloissa. Toivottavasti.

Sataa, sataa...

...ja ropisee. Vähempikin riittäisi. Alkaa ihan jo tuntemaan fyysistä kipua kun sade ropisee katolla, lämpömittari näyttää korkeintaa viittätoista astetta ja tuuli vonkuu nurkissa. Meneehän tämä kesä tässä villasukissa, villapaidassa, välihousuissa ja kumisaappaissa, mutta miten tämän jälkeen jaksaa sen pitkän, pimeän, kolean syksyn? Parempi kun ei ajattele.

Muistan tämän päivän, kun olin mansikkamaalla poimimassa mansikoita. Unohdan, että silloinkin puhalsi kylmä tuuli, niin että iho oli kananlihalla paljaissa käsivarsissa. Katson vain tätä kuvaa ja muistan sinisen taivaan ja mansikan maun.

Matkalla mansikkamaalle, pysähdyin hetkeksi tienpientareelle missä päivänkakkarat kurkottivat kohti aurinkoa. Suuret siniset kellokukat helisivät hiljaa tuulessa ja heinä tuoksui.

Keskityn keräämään talteen tämän kesän kypsättämän suuren marjasadon. Onhan tästä jatkuvasta sateesta se hyöty, että kaikki marjat ovat suuria ja meheviä, sekä niitä on paljon. Jotenkin kummasti ne ovat kyllä imeneet itseensä kesän maun.

Syksyn pimeinä iltoina otan vadelmia pakkasesta ja teen vadelmarahkaa tuulihattujen täytteeksi, suljen silmäni ja kuvittelen istuvani auringossa katukahvilassa. Teen lakkahilloa ja kasaan sitä jäätelön päälle, tungen varpaani takan kuumentuneeseen kylkeen ja kuvittelen rantahekan lämmittävän niitä.

Ehkä ne lapsuuden kesätkään eivät olleet aina niin lämpöisiä kuin, mitä muistelee. Ehkä silloinkin oli kylmiä ja sateisia kesiä ja mieli vaan tekee tepposiaan kun haluaa muistaa vain sen lämmön ja auringonpaisteen. Se kasvaa, mihin keskittyy. Parasta siis katsoa tarkkaan, mihin keskittyy.

Puutarhan kuulumisia

Eilen satoi ja paistoi yhtäaikaa, joten syntyi myös sateenkaari. Se oli aivan täydellinen kaari, mutta niin lähellä että en saanut kokonaisuudessaan mahtumaan kännykkäni kuvaruutuun. Housunpuntit kastuivat kun kahlasin pitkässä heinikossa sateenvarjoni alla etsimässä sopivaa kuvakulmaa. Vaikka koko kaari ei kuvaan mahtunutkaan, niin sain kuitenkin sen himmeämmänkin varjokaaren kuvaan näkyviin.

Illalla kuulin, kuinka maa puhui. Se oli kyllä varsin outo ilmiö, enkä vieläkään käsitä, mistä tai miten se ääni syntyi. Mieheni kanssa menimme keräämään kanoille voikukanlehtiä ja aina kun repäisi nipun lehtiä maasta, ympäriltä alkoi kuulua aivan kummallista ääntä. Se oli vähän kuin rouskutuksen ja pulputuksen sekoitus. Tutkimme ruohikkoa, josko siellä olisi ollut sammakoita tai muita eläviä, mutta ainoastaa yksi etana löytyi. Mietimme, että jos olisi yksin hämärässä, niin olisi jäänyt kanojen ruohot hakematta. Olisi kyllä mielenkiintoista löytää selitys tälle ilmiölle!

Alppiruusu ei onneksi ole ollut moksiskaan sateesta ja viileästä alkukesästä. Viime kesänä se ei muuten kukkinut ollenkaan ja lisäsinkin silloin sen juurelle rhodomultaa. Ehkä tämä kukinta on sen ansioita ja ajattelin lisätä sitä tänäkin vuonna kunhan kukinta on ohi.

Tämä juhannuspioninikin on tänä kesänä komeampi kuin koskaan. Sain alun eräältä ystävältäni monta vuotta sitten ja aina se keväällä maasta nousi, mutta oli enemmän tai vähemmän surkean näköinen ja todella pienikasvuinen vuosia. Viime vuonna se ensimmäisen kerran teki pari kukkaa, mutta nyt se näyttää jopa rehevältä. Hopeahärkkikin kukoistaa, mutta se kukoistaa kyllä joka vuosi.

Unikotkin ovat olleet hyvin kukassa. Tämä kerrottu unikko on kukkinut jopa runsaasti ajateltuna, että se on jäänyt tuonne liljojen ja kellojen alle, mutta niin vaan se työntää kukkavartensa sieltä väleistä.

Myös iirikset ovat kukkineet runsaasti ja tuo keltainen päivänlilja juuri aloittelee kukintaansa. Nuppujen määrästä päätellen kukinnosta tulee tänäkin vuonna upea. Olen niin iloinen, että uudistin tämän suihkulähteen tänä keväänä, kun sen ympärillä nyt kukkiikin näin kauniisti. Nyt se on todella kaunis kokonaisuus ja vieressä oleva patiokin on nyt paljon käyttökelpoisempi kuin aiemmin, koska rippijuhlien vuoksi laitoimme siihen katoksen. Tosin rippijuhlien aikaan satoi ja oli kylmä, niin ettei sitä silloin käytetty, mutta sen alla ovat nyt puiset puutarhakalusteet sateelta ja paisteelta suojassa. Ulkonäöllisestikin se sopii siihen, vaikka aluksi epäilinkin sen sopivuutta. Suihkulähteen kunnostuksesta kerroin täällä, siinä on hyvä kuva verrata, kuinka kukkapenkki suihkulähteen ympärillä on rehevöitynyt kuukauden aikana.

Akileijat kukkivat myös ympäri pihapiiriä. Niitä löytyy uskomattoman montaa eri värisävyä. Olen antanut niiden vapaasti lisääntyä, joskus siirtänyt vaan parempaan paikkaan. Tänä vuonna noita sini-violetin sävyisiä tuntuu olevan enemmän kuin punertavia. Viime vuonna oli yksi yksilö sinivalkoinen, mutta nyt siinäkin on ihan siniset kukat.
Juhannusruusut eivät vieläkään ole nuppujaan avanneet, mutta uskoisin senkin pian tapahtuvan. Sen vaaleanpunainen sisar, eli Suviruusu sen sijaan jo hieman raottelee nuppujaan ja Torniolaakson ruusu on avannut jo monta nuppua täyteen kukoistukseensa.

Juhannus

Viikon sisälle mahtui kolmet juhlat. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, tai ennemminkin ne olisi voinut ripotella vähän pidemmälle ajanjaksolle, jotta niistä olisi päässyt paremmin nauttimaan. Juhannus oli tämä viimeisin juhla ja perinteiseen tapaani vietin sitä mökillä. Voi laskea yhden käden sormilla ne juhannukset, jotka olen viettänyt jossain muualla kuin vanhempieni mökillä. Jossain kohtaa elämää se oli pakko, ja haikailin muualle, kunnes siitä tuli tottumus, enkä enää edes mieti muita vaihtoehtoja. Paitsi joka juhannus mieleeni tulee ajatus, että miten on mahdollista että taas menen saman kaavan mukaan.

Vaikka ei tämä mikään huono tapa ole. Siellä on aina enemmän tai vähemmän sukulaisia, ainakin kokkoa katsomassa. Kokko on joka vuosi komea ja maisema kaunis. Rannassa on myös savusauna ja sen löylyille yöttömänä yönä ei kyllä löydy vertaa. 

Yöllä katselin rannassa kuinka silkkiuikku pullahti pintaa sukelluksista ja lipui hetken tyyntä vedenpintaa pitkin. Ehkä se huomasi minut siinä rannalla, kun se sukelsi uudelleen ja ilmestyi taas matkan päästä pintaan. Yritin ottaa siitä kuvan ja silloin se juoksi siipiään räpytellen juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella keskemmälle järveä.

Kauneutta näistä minun juhannuksistani ei ainakaan puutu.

Metsässä

Meillä koko talo lämpiää puilla. Vuoden mittaan sitä puuta kuluu kun pannuhuone syö isoa halkoa, leivinuuni vähän pienempiä ja saunanpesä sitten sitä kaikkein pienintä. Tällainen lämmitysratkaisu ei käy ihan kaikille. Ihan peruskysymys on se, että kuinka paljon viettää aikaa kotona. Jos on kovin liikkuvainen, niin tämä on ehkä huono vaihtoehto, ainakin talven kylmimpinä aikoina pitäisi ainakin käydä kotona päivittäin. Tai sitten pitää olla joku vaihtoehtovipu siellä pannuhuoneessa, että lämmitys onnistuu myös jollain muulla tavalla. Meillä tämä on toiminut jo yli kymmenen vuotta, meillä on aina joku kotona.

Pitää tietysti olla hiukan sitä metsääkin, mistä sen puun hakee. Ja ennen kaikkea pitää tykätä tästä puutouhusta. Siinä on monta vaihetta kun se metsässä kasvava puu on siirtynyt omalle tontille polttopuuksi. Ensin mennään metsään ja kaadetaan niitä puita, sitten ne pitää karsia ja siirtää tienvarteen, mistä ne kuljetetaan sitten puuntekopaikalle. Meillä on sellainen klapikone, johon rungot syötetään ja kone halkaisee ja katkoo rungot. Toisesta päästä sitten tulee liukuhihnaa myöten valmista polttopuuta. Vaikka onkin tämä työtä helpottava kone, niin jonkun pitää työntää niitä runkoja koneeseen ja jonkun olla siellä toisessa päässä pinoamassa ne puut. Sitten odotellaan että kevään tuulet ja kesän aurinko ne kuivaavat ja vasta sitten niitä voi pistää pesään palamaan.

Perheen miehet ovat jo talvella niitä puita siellä metsässä käyneet kaatamassa ja karsimassa. Viime viikolla mieheni kävi siellä jo auraamassa metsätien ja pohjustamassa muutenkin hommaa ja viikonloppuna sitten vietimme pitkän päivän puunkeräys hommissa. Tai mies keräsi ja minä pidin nuotioita yllä ja valmistin siinä päivän ateriat. Keli oli aivan loistava, maa oli jäässä, lunta oli vähän ja sekin vähän oli jäätynyt niin kovaksi ettei siihen jalka uponnut.

Nuotiota varten mieheni sahasi pari pystykuivaa puuta pätkiksi ja hävisi sitten kuulumattomiin metsätraktorillaan. Minä sytyttelin nuotion ja laitoin metsäkeittiöni kuntoon. Ruokatarpeet oli tuotu mukana kuten pari taitettavaa istuinta ja lampaankarva, jonka sai laittaa siihen istuimen päälle. Minun päiväni kului mukavasti siinä nuotion ääressä ja välillä tein pieniä retkiä pidemmälle metsään. Aika monta kilometriä tuli siinä päivän aikana kuitenkin metsässä kierreltyä. Minun puhelimeeni on asennettu Sports tracker ja  laitoin sen aina päälle kun lähdin liikkeelle nuotiopaikalta. Siitä näkyi kätevästi, missä kuljin ja kuljettu matka. Metsä on minulle kyllä sen verran tuttu, että en varsinaisesti epäillyt eksyväni. mutta oli mukava tietää, että saaatoin puhelimesta tarkistaa missä menin.

Kotiin lähdimme vasta lähenpänä hämärän tuloa. Tämä oli vasta ensimmäinen reissu tänä keväänä ja näitä on nyt sitten luvassa vielä useampia, ei niitä puita sieltä ihan hetkessä kerätäkään. Minä kuitenkin viihdyn näillä metsäretkillä ja kyllä se ruokakin siinä ulkona nuotion kupeessa paremmalta maistuu kuin keittiössä. Minulla on myös maalauslaukkuni mukana, joten eiköhän sitä taas jokunen akvarellikin tule syntymään.

Hiihdon hurmaa

Luin Susannan kokemuksia hiihtämisestä ja siitä tuli mieleeni oma hiihtohistoriani. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa. Siellä ei paljon hiihdelty ja kun sitten menin ensimmäiselle luokalle, niin silloin piti osallistua kansanhiihtoon. Se oli joku tapahtuma, missä määrätyn mittainen matka piti hiihtää. Hämärään on jäänyt, mikä tarkoitus tällä hiihdolla oli, mutta koska en ollut hiihtänyt koskaan aikaisemmin eikä minulla ollut edes suksia, niin sain sitten käyttööni äitini sukset. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna niiden on täytynyt olla aivan järjettömän suuret ekaluokkalaiselle, mutta ei siihen aikaan varmaan tuollaisella ollut merkitystä, ehkä minulla oli äidin monotkin, en muista. Sen muistan, että hiihtäminen oli yhtä tuskaa. Latu kiersi jotain leikkikenttää, missä keskellä oli luistinrata. Lopulta siinä kävi niin, että laskin ladulta päin vieressä olevaa kerrostaloa ja siinä meni sitten toinen suksi poikki. Kivitalo vastaan puusuksi.

Tämän seurauksena sain sitten ihan omat sukset, mutta ei se sitä hiihtämistä mitenkään  helpottanut. Aina se oli yhtä tuskaa. Helsingissä piti suksia vielä raahata bussissa koulumatkat ja aamuisin bussi oli aina täynnä, eikä sinne ollut kiva ahtautua suksiensa kanssa. Sitten liikuntatunnilla hiki otsalla, rakot varpaissa etenin etanan vauhtia ja opettaja ilmoitti minun hiihtävän väärin. Mikä se oikea tapa olisi ollut, se ei selvinnyt minulle koskaan.

Koulu loppui ja niin loppui hiihtäminenkin. Sitten sain ensimmäisen lapseni, joka on edelleenkin hyvin liikunnallinen, mutta häneen onnistuin istuttamaan vastenmielisyyden hiihtoa kohtaan heti hänen ensimmäisten suksiensa myötä. Toisen lapsen kohdalla ajattelin etten tekisi samaa virhettä ja hänen kanssaan lähdin urheasti pururadallle tehdylle ladulle hiihtämään. Lapsen kanssa se oli siitä kiva, että saatoin pistää onnettoman vauhdin ja laduntukkona olemisen lapsen syyksi. Ei hänestäkään hiihdon harrastajaa tullut.

Kolmannen lapsen kanssa päätin todella korjata tilanteen. Nyt sitäpaitsi asuin maalla ja isältäni lainatulla latukoneella mieheni teki ladun, joka lähti heti talon nurkalta. Näin lähdin eväsrepun ja nuorimmaiseni kanssa hiihtoretkelle lähes aina sään sen salliessa. Hiihdimme pellon yli -noin 100m- levitin metsän laitaan lampaantaljan ja sen päällä istuskellen söimme eväät ja joimme termarista kuumaa kaakaota. Matkaa pidennettiin ajan kuluessa ja nuorimmaiseni oppi hiihtämään. Mikä kaikkein ihmeellisintä, minäkin opin hiihtämään!

Nykyään nautin suuresti kun voin lähteä talon nurkalta ladulle, liukuilla pitkin peltoja ja pujahtaa välillä metsän suojaan. Joskus hiihdän vauhdilla ja enää se ei ole tuskanhiki, joka nousee pintaan. Joskus vain nautin maisemasta, auringonlaskusta, kuun noususta, revontulista, raikaasta ilmasta, tarkkailen eläinten jälkiä hangella ja joskus näen jäniksen tai kauriin loikkivan edelläni piiloon. Mieheni tekee edelleen minulle ladun, mutta varsinkin keväthangilla on hauska hiihdellä ladulta sivuun ja luoda aivan omia reittejä.

Omia suksia minulle ei ole sen koulun jälkeen ostettu, hiihtelen tämän vanhimman lapseni suksilla, jotka jäivät häneltä kun hänen koulunsa loppui. Omat monot sentään olen ostanut.

Instagramia ja reippailua

Marraskuun kelit jatkuvat vaan, vaikka ollaan jo joulukuun puolella. Viimeaikaisia huonoja yöuniani syytän hapen puutteesta. Tämä märkyys-kylmyys-pimeys yhdistelmä haittaa melkoisesti ulkoilua. Tänään kuitenkin päätin korjata tilanteen heti aamiaisen jälkeen ja lähdin maastoon. Samalla päätin vähän testailla uutta älypuhelintani ja instagramia. 

Puhelimen ostin viime viikolla ja se on Samsung galaxy express 2 . Tämä oli se halvempi versio ja otin sen koska arvelin sen riittävän hyvinkin ensimmäiseksi älypuhelimekseni. Älypuhelimenkin ostin vain sen vuoksi, että Izetlen kortinlukijan sai ilmaiseksi viime kuussa ja päätin tarttua siihen tilaisuuteen. Toinen minua kiinnostava seikka älypuhelimessa on Instagram. Sen latasin puhelimeeni eilen ja otin pari testikuvaa. Nyt päätin kokeilla sitä käytännössä. 
Pellonlaidassa kirjauduin sisään Instagramiin ja se sujui varsin näppärästi. Sitten otin tuon ensimmäisen kuvan ja senkin lataaminen ja kuvatekstin kirjoittaminen sujui tosi kätevästi. Sitten puhelin taskuun ja jatkoin matkaani metsän uumeniin. Metsässä oli varsin hämärää. Johtui pilvisestä ja sateentuhjuisesta kelistä, sekä siitä että olin liikkeellä jo ennen puoltapäivää.

Keli ei kyllä haitannut muuten ollenkaan, minä olin asianmukaisesti pukeutunut ja metsä on niin energisoiva ympäristö, että sinne kyllä pitäisi mennä päivittäin keleistä huolimatta. Nytkin sain ihan konkreettisen palkinnon vaelluksestani. Löysin suppiksia. Niitä oli kyllä paljon enemmän kuin nuo kuvassa näkyvät, mitkä poimin, mutta koska minulla ei ollut mitään mihin olisin niitä kerännyt, en voinut ottaa muuta kuin mitä taskuihin mahtui.

Kaksi tuntia siellä kiertelin ja kuljin läpi hakkuuaukon, mäntykankaalla, metsätiellä ja tällaisessa korpimetsässäkin. Tästä viimeisestä kuvasta näkyy hyvin kuinka hämärää siellä paikoitellen oli.
Instagram osoittautui oikein näppäräksi, vaikka unohdin laittaa niitä hastageja sinne kuvateksteihin. Muutenkin aloin päästä jyvälle näistä älypuhelimen hienouksista. Sehän on itseasiassa varsin kätevä laite.

Satumetsä

Eilen satoi vettä koko päivän ja huomisesta eteenpäin on luvattu pakkasta, tänään oli siis vihon viimeinen mahdollisuus lähteä hakemaan karpaloita. Heti aamiaisen ja sähköpostien jälkeen lähdin ajelemaan suota kohti. Vettä alkoi tihuuttaa, mutta olin hyvin pukeutunut joten päätin olla asiasta välittämättä. Suolle ei ole kun ehkä kymmenen minuutin ajomatka, joten olin nopeasti perillä. Kolusin koko pienen suon läpikotaisin, eikä sinne montaa marjaa enää jäänyt.

Suolta siirryin metsään suppilovahverot mielessäni. Ensin menin ihan tuttuihin paikkoihin, mutta saalis jäi vähäiseksi. Olinhan nämä paikat jo kertaalleen kerännyt. Päätin siis lähteä hieman syvemmälle metsään, ja minne päädyinkään! Aivan ihanaan, vihreässä kylpevään satumetsään. Onneksi oli kamera mukana, vaikka nämä ottamani kuvat eivät kyllä pysty toistamaan sitä tunnelmaa, mikä siellä vallitsi, niin kyllä siitä ainakin aavistuksen tavoittaa. En voi kuin pahoitella kuvien heikkoa laatua, mutta käyttäkää mielikuvitustanne!

Tästä alkoi jyrkkä rinne, missä kasvoi naavaisia kuusia. Sammal oli paksua ja maassa oli muutamia jo aikoja sitten kaatuneita runkoja. Jyrkimpiä kohtia kierrellen lähdin laskeutumaan rinnettä alas. Matkalla löysin muutaman yksittäisen suppiksenkin.

Rinnettä alas päin kulkiessa metsän vihreys suorastaan häikäisi. Näistä rinteen puolivälissä alhaalta ylöspäin otetuissa kuvissa voi aavistaa sen jyrkkyyden. Ja se kaikkein satumaisin paikka on tässä viimeisessä kuvassa. Siinä oli kaatuneen puun juurakko pystyssä ja sen edessä tällainen pieni pesä. Pikkuruinen kuusiaitakin. Tuon kuusiaidan päässä, vihreässä seinässä oli pyöreä reikä. Ei kovin kummoista mielikuvitusta tarvita kun tähän voi kuvitella vaikka pienen metsäkeijun kodin. Tämä oli kuin suoraan satukirjasta.  

 Kun sitten palasin kotiin, ja katsoin kelloa, en voinut kuin ihmetellä. Olin ollut tällä pikku retkelläni viisi tuntia. Ei yhtään tuntunut siltä. Jos aamulla olisi joku sanonut, että lähdepäs nyt kävelemään ja tule viiden tunnin kuluttua takaisin, niin olisin pitänyt sitä aivan hulluna tehtävänä. En ole vieläkään yhtään väsynyt, päin vastoin. Kyllä luonnolla on ihmeen energisoiva vaikutus! 

Hölmö, mikä hölmö

Pari viikkoa sitten ajattelin, ettei tule ruskaa ollenkaan. Taisin olla liian hätäinen, vaikka paljon on jo täysin lehtensä pudottaneita puita, niin kyllä sitä värikylläisyyttäkin löytyy, vaikka tänään on pilvinen ja harmaa ilma.

Myös minun mieleni oli varsin pilvinen. Huomasin nimittäin, että olen kadottanut yhden helmikirjaillun laukkuni. Sen turkoosin, jonka tekemiseen on mennyt päiväkausia aikaa. Ja hetken kuluttua tajusin, että sen laukun sisällä on myös pieni helmikirjailtu kukkaro. Mietin pääni puhki, missä olen sitä käyttänyt ja mieleeni piirtyi kauhukuvia siitä, kuinka olen jättänyt sen jonnekin vessan naulaan roikkumaan.

Muistelin paikkoja, missä se on minulla ollut ja viimeisin havainto tuntui olevan Helsingissä syyskuun puolessa välissä. Olin kuitenkin melko varma, että en sitä silloin siellä kuitenkaan käyttänyt. Olinko kenties jättänyt sen bensa-asemalle tankatessani, vai matkatavaroita purkaessani laskenut jonnekin ja nyt en vaan löydä sitä?

Ajattelin, miten voi olla mahdollista, että olen sen hukannut. Kävin tutkimassa autonkin, jos vaikka se olisi pudonnut penkin alle. Soitin pari puheluakin asian tiimoilta. Alkoi suorastaan ahdistamaan ja itkettämään.
Paikka, missä sen olisi pitänyt olla, on tässä työhuoneessani oleva vitriini kaappi. Näen sen tässä koneella istuessani, se on tuossa vastapäisellä seunustalla. Siellä ovat kaikki nämä suuritöisimmät helmityöni, ylähyllyllä kaikki laukut kauniissa rivissä.
Murehdittuani tätä asiaa aamupäivän, tulin purkamaan itseäni tänne blogiin. Mieli mustana istuin koneen ääreen, latasin ottamani kuvat kamerasta koneelle ja aloin kirjoittamaan. Aina välillä loin murheellisen silmäyksen vitriiniin. Noin kymmenennen vilkaisun jälkeen tajusin, että se laukku on siinä, missä pitääkin. Reunimmaisena ja vähän kallellaan.

Miten maailmassa, minä en sitä nähnyt!! Tai siis näin, mutta en vaan tajunnut, että se on se etsimäni laukku. Olen tehnyt tällaisia laukkuja kaksi. Se toinen ei koskaan päässyt tänne vitriinin asti vaan on jäänyt laatikonpohjalle, koska en ollut siihen ollenkaan tyytyväinen huonolaatuisen pohjakankaan vuoksi. Nyt jotenkin koko ajan ajattelin, että tämä vitriinissä oleva on se hylätty versio. Ehkä siksi, että tämä ei seisonut ollenkaan niin ryhdikkäänä vitriinissä kuin nuo muut laukut. En tiedä, ehkä olen vaan puupää itse. Olen kuitenkin huojentunut, että se löytyi. Vaikka ei siis kateissa ollutkaan.

Tässä tämä parivaljakko nyt on. Ajattelin ommella tähän nyt peyotetekniikalla tuon olkahihnankin, ehkä se näytti senkin takia silmiini siltä hylätyltä versiolta, kun tuo olkahihna ei ole samanlainen kuin noissa muissa. Ehkä tämän episodin tarkoitus olikin näyttää minulle, että laukku tarvitsee toisen olkahihnan.

Lauantai

Olen tänään ollut tosi väsynyt. Jotenkin on kokoajan sellainen olo, että on joku asia, mikä pitäisi tehdä, mutten muista mitä. Ainakin tämä työhuoneeni pitäisi siivota. Pelkästään tämän huoneen kaaos saa kenet tahansa ahdistumaan. Pakenin siivousta ulos laittaakseni vähän kasvihuonetta ja puutarhaa talviteloille. Ei siitäkään mitään tullut. Kasvihuoneessa kesäkurpitsa oli tehnyt vielä monta uutta pientä kurpitsaa ja lisäksi siellä on tomaattia ja jotain muutakin. Siivosin vain avomaankurkkujen laatikon. Omenapuiden alta keräsin kanoille ja peuroille sopivat omenat yhteen laatikkoon ja kaikki tosi huonot yhteen. Tuli sieltä yksi laatikollinen vielä hyviä kaneliomenoitakin. Istutin myös uuteen kukkapenkkiini krookuksen sipuleita ja kaivoin amarylliksen sipulin ylös maasta.

Yleensä olen hyvin innostunut ja tosi hyvällä tuulella tehdessäni tällaisia hommia, mutta nyt on vaan jotenkin apaattinen olo ja väsymys painaa hartioita. Äsken koitin piristää itseäni ottamalla kuvia pihalla vielä kukkivista kasveista. Muutama pakkasyö ei ole vielä kaikkia hengiltä saanut. En kyllä montaa kuvaa ehtinyt ottamaan, kun kamera ilmoitti, että akku tyhjä. Sitä paitsi kamerani on vallan lakannut ottamasta mitään muita kuvia kuin lähikuvia. Jos sillä yrittää ottaa millä tahansa muulla säädöllä kuvia kuin superlähikuva, niin kuvasta tulee sumea. Se uusi kamera, mistä olen haaveillut on edelleenkin kaupassa.

Muitakin koneongelmia tällä viikolla on ollut. Puhelimeni hajosi. Se alkoi katkoa puheluita ja lopulta sillä ehti sanoa enää moi, ja siinä se puhelu sitten olikin. Ajattelin, että nyt pitäisi sitten hankkia se älypuhelin. Ei vaan nyt jaksanut lähteä kaupunkiin puhelinkaupoille. Netistä en tilaa, koska se ensimmäinen älypuhelin, minkä sieltä Soneran kautta tyttärelle pari vuotta sitten tilasin oli ihan fiasko. Puhelin oli rikki jo paketista ottaessa ja kaupan purku osoittautui mahdottomaksi ja korjausta varten jouduin kuitenkin lähtemään Tampereelle, mistä puhelin lähetettiin jonnekin ulkomaille korjattavaksi ja loppujen lopuksi se toimi kunnolla vain vajaan vuoden. Kolmellakympillä sain vanhan, toimivan Nokian puhelimen, jossa on vielä takuukin. Ehkäpä hankin itselleni joululahjaksi sen omppupuhelimen.

Pihalla kulkiessani minua vakoiltiin. Kissa leikki vakoiluleikkejään ja hiippaili kannoillani, minne meninkin. Kiipesi välillä puuhun tai juoksi hurjaa vauhtia ohitseni, kadoten taas pensaisiin. Pitäisi omata tuo kissan elämänasenne, leikki tekee terää ja jos väsyttää mennään nukkumaan. 

Tässä kuvassa on piparmintun kukka. Olen kerännyt noita lehtiä ja kukintoja ja kuivattanut ne. Niistä on kiva keitellä teetä. Tästä tulikin mieleen, että hunajaa pitää muistaa hakea. Se hunaja nimittäin sopii hyvin makeuttamaan minttuteetä. Äskeisellä kuvauskierroksellani keräsin muutamia kukintoja, mintun ja kirvelin lehtiä, keitin vettä ja laitoin lehdet teepannuun hautumaan. Nyt menen siemailemaan tätä yrttiteetäni ja otan palan aamupäivällä tekemääni kasvispiirakkaa. Todennäköisesti väsymykseni ei kaikkoa minnekkään, mutta toivottavasti mieliala edes kohentuu. 

Helmiä ja puolukoita

Olihan kylmä päivä tänään. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta mittari näytti nippa nappa kolmea astetta. Tuulikin meni suoraan luihin ja ytimiin. Perkasin puolukoita pihan aurinkoisella puolella talvitakki päällä ja pipo päässä. Kalenteria katsoen tämän nyt ei pitäisi mikään ihme olla, olisin vaan vielä vähän tykännyt kesää jatkaa. 

Helmiäkin olen yhtenä päivänä tehnyt, vaikka enemmän aikani on mennyt sadonkorjuun ja säilönnän merkeissä. Puolukoita on nyt poimittuna 50 litraa, tyrnipensaat lähes tyhjennetty, porkkanat kaivettu maasta, luumupuut tyhjennetty, vaaleakuulaan omenat soseutettu, purjot pakastettu ja viimeisetkin tomaatit kasvihuoneesta poimittu. Ja lista jatkuu...

Ruska ei muuten ole oikein kummoinen tänä syksynä. Ehkä pohjoisessa, mutta ei ainakaan täällä meillä päin. Esimerkiksi haavat, jotka yleensä muodostavat kullankeltaisia metsikköjä, ovat monet ihan yksinkertaisesti tiputtaneet lehtensä ja se kaunis syysväri on jäänyt pois. Johtuukohan se siitä niin kuumasta heinäkuusta ja sen aiheuttamasta kuivuudesta. Näihin helmiin inspiraation antoivat nuo metsässä leijuvat syksyn värittämät koivunlehdet. Ajattelin tehdä näitä lisää, kunhan taas ehdin tuonne polttimelle näiltä säilöntä kiireiltäni.

Taisin jo kertoa, että teen niistä puolukoista tuoremehua. Helppoa kuin heinänteko. Mutta oikeastaan aika työlästä. Puolukat pitää tietysti ensin perata ja sitten ne survotaan huolellisesti, mikä tarkoittaa sitä että survokseen ei saisi jäädä yhtään ehjää puolukkaa. Kai tähän suvomiseen joku konekin on olemassa, mutta minä teen sen ihan perinteisellä mummultani perimällä muusinuijalla. Siinä kuulee historian havinaa, survimen kun on joku esi-isä aikoinaan käsin sorvannut ja minä olen varmuudella kolmas sukupolvi, joka sitä nyt käyttää. 

Eksyin asiasta, siis puolukat survotaan ja sitten survokseen lisätään vettä. Tämä seos sitten saa seisoa pari vuorokautta, jonka jälkeen se siivilöidään. Itse laitan mehumaijan siivilään sideharson jonka läpi mehu siivilöityy. Kaikki mäski jää siihen sideharsoon ja lopulta sen voi sitten puristaa niin kuivaksi kuin käsivoimat riittävät. Valmiiseen mehuun lisätään sokeri ja se pullotetaan. Kaikki vitamiinit säilyvät kun mehua ei kuumenneta ja tämä mehu säilyy kyllä talven yli vaikka kellarissa. Jos ei tule juoduksi ennen.