torstai 19. helmikuuta 2015

Opettamassa

Takana on varsin erilaiset neljä päivää. Minusta kyllä tuntuu, että kyseessä on paljon pidempi ajanjakso kuin neljä päivää, tarkoitan tätä positiivisella tavalla. Viime sunnuntaina olin kuin mato koukussa, perääntyä ei voinut ja pelkäsin että millainen kala minut maanantaina nappaa. Olin nimittäin lupautunut opettajan sairasloman sijaiseksi Ikataan. Kyseessä oli intensiivikurssi helmenteosta. Alkeiskurssi onneksi.
Se, että minua tähän tehtävään pyydettiin tuntui minusta varsin hienolta, otin sen arvostuksena ammattitaitoani kohtaan. Uskalsin siihen myös heti lupautua, kun tiesin osaavani kaiken alkeiskurssiin tarvittavan ja lisäksi tuntui mukavalta voida olla avuksi arvostamalleni henkilölle. Paniikki iski vasta kun aloin ajatella asiaa pidemmälle, eli siihen että minun pitäisi vahtia kymmenkuntaa taitamatonta nuorta, jotka häärivät polttimen ääressä kuuman lasin kanssa yhtäaikaa. Toinen paniikin aihe oli se, että minulla olisi myös kymmenen paria silmiä tuijottamassa kun teen helmiä, minähän työskentelen aina yksin enkä ole tottunut olan yli tuijottelijoihin. Pelkäsin käsien jännitys tärinää.
Jännitykseni jäi sitten sinne maanantai aamuun. Muut työntekijät ottivat minut ystävällisesti vastaan ja kussilla oli mukavia oppilaita. Kerroin työtavoista ja pidin työnäytöksiä, missä oppilaat näkivät, kuinka mikäkin vaihe tehdään ja kaikki oppivat. Oli hieno nähdä, kuinka tänään, kurssin viimeisenä päivänä kaikki olivat jo hyvin perillä perusasioista ja jokainen teki innolla helmiä. Kuinka ne maanantain yksinkertaiset, pienet helmet muuttuivat nyt erilaisilla kuvioilla varustetuiksi palloiksi, sydämiksi ja kaloiksi.
Kun kurssi sitten loppui ja oppilaat kiittelivät hyvästä ja mielenkiintoisesta kurssista niin se tuntui erityisen mukavalta. Oli hienoa että sain ohjata näitä nuoria ja nähdä onnistumisen iloa. Oli myös mielenkiintoista nähdä, kuinka erilaisia helmiä he saivat samoilla ohjeilla aikaiseksi. Jokaisella oli oma värimaailmansa ja tapansa käyttää näitä värejä. Yhdellä sujuivat sydämet, toiselta raidat, joku teki oikein kalaparven ja joku taas tunsi pitkulaiset helmet omakseen. Jokainen osasi jotakin. 


Minulle tämä oli uusi hieno kokemus, sain tutustua uusiin ihmisiin ja erilaiseen oppimisympäristöön, mennä joka päivä valmiiseen ruokapöytään ja käyttää kielitaitoani, sekä nähdä oppilaitteni kehitys.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Helmikuu ja timantteja hangilla

Viime talvi oli melkoisen lumeton talvi, ainakin täällä meidän korkeudellamme. Tammikuussa oli pari viikkoa hiukan lunta ja kovia pakkasia. Lunta oli kuitenkin silloinkin niin vähän, että ladun tekoa ei kannattanut ajatella. Tämä helmikuu on nyt kyllä korvannut ainakin minulle tuon viime vuoden lumettomuuden. Tälläkin viikolla olen saanut joka päivä nauttia mitä ihanimmista hiihtokeleistä. Suksi on luistanut kuin unelma, ilma on ollut mitä mainioin ja ennen kaikkea olen nauttinut suunnattomasti tuosta luonnon kauneudesta. 


Muutamana päivänä on ollut niin paljon lämpöasteita, että hiihtämään on tarvinnut mennä joko ennen auringon nousua tai sitten juuri auringon laskiessa. Onneksi hämärän aika on mukavan pitkä sekin.



Tänään pakkasta riitti pitkälle aamupäivälle ja aurinkokin paistoi niin, että hieman jo kaipasin aurinkolaseja nenälleni. Koitinkin hiihdellä enimmäkseen metsänsiimeksessä ja pellon reunoilla, missä puut hieman varjostivat.


Nämä kuvat olen ottanut kännykällä, joten kuvien laatu ei ole ihan parasta mahdollista, mutta kyllä niistä tämä helmikuun kauneus välittyy.

torstai 12. helmikuuta 2015

Ystävänpäivä tapahtuma

Perjantai ja kolmastoista, tunnetusti paha yhdistelmä monen mielestä. Kolmetoista on kuulemma epäonnen luku ja sitä en sitten tiedä mitä se perjantai siihen epäonneen liittyy. Minä en kuitenkaan ole koskaan osannut pitää sitä mitenkään epäonnen lukuna. Sain nimittäin jo joskus lapsena sellaisen hopeisen ranneketjun, mihin oli liitetty sellaisia pieniä roikkuvia onnenamuletteja ja yksi näistä oli sellainen, jossa oli yhdistettynä apila ja luku kolmetoista. Näin siitä tuli minulle enemmänkin onnenluku. Onnea se minulle sittemmin toikin kun vanhin lapseni syntyi juuri kolmastoista päivä.
Jos tästä maagisesta perjantaista nyt sitten selviää, niin lauantaina voikin sitten ottaa ilon irti ystävän kanssa. Mikä onnenpotku, että heti perään on ystävänpäivä! Ystävyys on arvokas asia ja minusta jokainen päivä on ystävänpäivä. Monen mielestä tämä almanakkaan ilmestynyt päivä on vaan amerikkalaista hapatusta ja täynnä kaupallisuutta. Tottahan se on, että kauppa käyttää tätä hyväkseen, mutta oikeastihan se on omasta asenteesta kiinni, kuinka siihen suhtautuu.
Aina on mukava kun joku muistaa, niin mitä pahaa siinä on jos ostaa ystävälle suklaarasian ystävänpäivänä, jos sen ostaisi ilman markkinoitua ystävänpäivää, niin silloinko se olisi sopivampaa? Oikea ystävyys ei tarvitse lahjontaa, mutta kyllä se mieltä lämmittää itsekullakin kun joku kertoo sen välittämisensä vaikkapa kortilla. Suklaarasiaakin on kivampi syödä sen ystävän kanssa ja sitten mennä yhdessä lenkille sulattelemaan sitä suklaata.
Minä olen tänä ystävänpäivänä Tampereella, Pyynikin palloiluhallissa, missä on ystävänpäivä myyjäiset ja korisottelu. Sinne voi siis tulla ystävän kanssa katsomaan muotinäytöstä, korisottelua, kahville ja ostoksille. Ei yhtään hassumpi tapa viettää päivää ystävän kanssa.






sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Hiihdon hurmaa

Luin Susannan kokemuksia hiihtämisestä ja siitä tuli mieleeni oma hiihtohistoriani. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa. Siellä ei paljon hiihdelty ja kun sitten menin ensimmäiselle luokalle, niin silloin piti osallistua kansanhiihtoon. Se oli joku tapahtuma, missä määrätyn mittainen matka piti hiihtää. Hämärään on jäänyt, mikä tarkoitus tällä hiihdolla oli, mutta koska en ollut hiihtänyt koskaan aikaisemmin eikä minulla ollut edes suksia, niin sain sitten käyttööni äitini sukset. 
Näin jälkeenpäin ajateltuna niiden on täytynyt olla aivan järjettömän suuret ekaluokkalaiselle, mutta ei siihen aikaan varmaan tuollaisella ollut merkitystä, ehkä minulla oli äidin monotkin, en muista. Sen muistan, että hiihtäminen oli yhtä tuskaa. Latu kiersi jotain leikkikenttää, missä keskellä oli luistinrata. Lopulta siinä kävi niin, että laskin ladulta päin vieressä olevaa kerrostaloa ja siinä meni sitten toinen suksi poikki. Kivitalo vastaan puusuksi.


Tämän seurauksena sain sitten ihan omat sukset, mutta ei se sitä hiihtämistä mitenkään  helpottanut. Aina se oli yhtä tuskaa. Helsingissä piti suksia vielä raahata bussissa koulumatkat ja aamuisin bussi oli aina täynnä, eikä sinne ollut kiva ahtautua suksiensa kanssa. Sitten liikuntatunnilla hiki otsalla, rakot varpaissa etenin etanan vauhtia ja opettaja ilmoitti minun hiihtävän väärin. Mikä se oikea tapa olisi ollut, se ei selvinnyt minulle koskaan.
Koulu loppui ja niin loppui hiihtäminenkin. Sitten sain ensimmäisen lapseni, joka on edelleenkin hyvin liikunnallinen, mutta häneen onnistuin istuttamaan vastenmielisyyden hiihtoa kohtaan heti hänen ensimmäisten suksiensa myötä. Toisen lapsen kohdalla ajattelin etten tekisi samaa virhettä ja hänen kanssaan lähdin urheasti pururadallle tehdylle ladulle hiihtämään. Lapsen kanssa se oli siitä kiva, että saatoin pistää onnettoman vauhdin ja laduntukkona olemisen lapsen syyksi. Ei hänestäkään hiihdon harrastajaa tullut.


Kolmannen lapsen kanssa päätin todella korjata tilanteen. Nyt sitäpaitsi asuin maalla ja isältäni lainatulla latukoneella mieheni teki ladun, joka lähti heti talon nurkalta. Näin lähdin eväsrepun ja nuorimmaiseni kanssa hiihtoretkelle lähes aina sään sen salliessa. Hiihdimme pellon yli -noin 100m- levitin metsän laitaan lampaantaljan ja sen päällä istuskellen söimme eväät ja joimme termarista kuumaa kaakaota. Matkaa pidennettiin ajan kuluessa ja nuorimmaiseni oppi hiihtämään. Mikä kaikkein ihmeellisintä, minäkin opin hiihtämään!


Nykyään nautin suuresti kun voin lähteä talon nurkalta ladulle, liukuilla pitkin peltoja ja pujahtaa välillä metsän suojaan. Joskus hiihdän vauhdilla ja enää se ei ole tuskanhiki, joka nousee pintaan. Joskus vain nautin maisemasta, auringonlaskusta, kuun noususta, revontulista, raikaasta ilmasta, tarkkailen eläinten jälkiä hangella ja joskus näen jäniksen tai kauriin loikkivan edelläni piiloon. Mieheni tekee edelleen minulle ladun, mutta varsinkin keväthangilla on hauska hiihdellä ladulta sivuun ja luoda aivan omia reittejä.
Omia suksia minulle ei ole sen koulun jälkeen ostettu, hiihtelen tämän vanhimman lapseni suksilla, jotka jäivät häneltä kun hänen koulunsa loppui. Omat monot sentään olen ostanut.


lauantai 7. helmikuuta 2015

Aurinkopäivän otoksia

Eilen paistoi aurinko koko päivän. Suorastaan ihmeellistä todeta, että kyllä se siellä tallella on. En muista, koska olisi aurinko viimeksi paistanut koko päivän. Nyt kun päivän pitenemisenkin jo selvästi huomaa, tuntui todella mukavalta tällainen lämpöasteilla oleva aurinkopäivä. Tuntui melkein keväiseltä, paitsi että lunta on kyllä aika paljon. Siitä auringonpaisteesta oli sellainenkin seuraus, että oli pakko siivota. Se hyöty noista lyhyistä, hämäristä talvipäivistä on, että ei näy kaikki pöly.
Hyödynsin sitä auringonvaloa myös kuvaamalla helmiä. Helmet ovat pieniä, vaikka olisikin kyseessä suuri helmi. Minulla ei ole sellaista objektiiviä, mikä on tarkoitettu pienten yksityiskohtien kuvaamiseen, ihan tavallisella digi taskukameralla niitä kuvailen. Sähkövalo saa aikaan heijastuksia helmen pintaan ja peittää näin helmessä olevaa kuviointia, tai jos otan kuvan tässä työpöydällä ikkunan edessä, niin sitten kuvassa näkyy ikkunan heijastus. Parhaan kuvan helmestä saa kun aurinko sopivasti paistaa, silloin näkyvät helmen kuvioiden yksityiskohdat parhaiten.


Aurinko näkyy vain pienenä kirkkaana pisteenä kukan terälehdellä, värit toistuvat oikein ja helmi näyttää siltä kuin se oikeastikin on, jopa nuo pienet siniset kimalteet pohjassa tulevat esiin.


Nämä helmet ovat korvakoru kokoa. Toisin sanoen riittävän pienet ja kevyet, jotta niistä voi tehdä korvikset. Ainakin  Ghita helmi ja  Ateljee Argento ovat valmistaneet korvakoruja myyntiin näistä minun helmistäni. Itse en enää juurikaan tee koruja, vaan jätän sen homman niille, jotka sen paremmin taitavat ja keskityn siihen, minkä minä taidan eli helmien tekoon. Suutari pysyköön lestissään.
Tässä kuvassa tuli hauskasti kuitenkin ikkunan kuva helmen pintaan. Kuvasin nämä huoneessa, jossa on ikkuna sekä etelään, että pohjoiseen. Aurinko paistoi sieltä etelä ikkunasta, enkä ollenkaan huomannut että tuo pohjoisen ikkuna sitten kuvastui helmen pintaan. Vaan eipä se tässä haittaa, mielestäni on tärkeintä, että helmen luonne ja värit tulevat selvästi esiin.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Helmiä, helmiä

Tänään alkoi helmikuu ja koska se on vähän niin kuin nimikkokuukausi Piaeliinalle, niin se pitää nyt huomioida ihan erityisesti. Elinan päiväkin on helmikuussa. Pian nimipäivä tuli almanakkaan vasta silloin kun olin jo aikuinen ja koska lapsena minulla ei koskaan ollut nimipäivää almanakan mukaan, niin mummuni keksi, että että muistetaan sitten toista nimeäni, eli Eliinan päivää. Tosin jos ihan tarkkoja ollaan, niin ei minulla silloinkaan, eikä nytkään ole virallista nimipäivää. Kalenterissa on Piian nimipäivä, siis Piia kahdella i:llä, minun nimeni kirjoitetaan yhdellä i:llä. Toinen nimeni kirjoitetaan Eliina, kahdella i:llä, ja kalenterissa lukee Elina.


Nyt kuitenkin pitäisi jotenkin huomioida tämä HELMIkuu, näiden helmieni osalta. Sillä tavoin jo aloitin, että lisäsin verkkokauppaan muutaman helmen lisää ja siellä on nyt koko kuukauden myös ilmaiset postikulut. Tulen tässä kuukauden aikana vielä lisäämään sinne helmiä ja sitten ajattelin, että jonkin sortin arpajaiset nyt olisivat ihan paikoillaan nekin. Olisiko jollain jotain kivoja ehdotuksia? Nyt voisi sitten jättää sellaisiakin, vaikka kommenttina.


Näissä kuvissa olevat helmet ovat onttoja, ruskea on noin 2,5cm halkaisijaltaan ja tämä vihreä-oranssi kaksi senttiä. Molemmat löytyvät nyt verkkokaupasta *klik*