lauantai 27. helmikuuta 2016

Huimaako?

Terveys on asia, joka olemassaoloa ei huomaa silloin kun siinä ei ole mitään moitittavaa. Sitä pitää itsestäänselvänä. Sitä napisee kaikista pienistä elämän vastoinkäymisistä, eikä tajua että se kaikkein oleellisin on kunnossa. Minut palautettiin maanpinnalle viime viikon perjantaina.
Nousin aamulla sängystä ja päässä kiepahti todella ikävästi, kuin olisin sähköiskun saanut ja koko huone heilahti. Olin tuntenut tämän saman joskus jo vuosia sitten, diagnoosi oli asentohuimaus. Silloin sitä vaivaa kesti kaksi vuotta, joskus siinä oli muutaman päivän rauhallisempia jaksoja, mutta koko ajan se kummitteli. Silloin en voinut lainkaan taivuttaa päätä taaksepäin, eli ylähyllyiltä piti kaikki etsiä käsikopelolla ja pyykkinarulle pyykit ripustaa sormituntumalla. Selällään ei voinut maata, ainoastaan vasemmalla kyljellä tai vatsallaan, eli käytännössä vasemmalla kyljellä. Tähän kaikkeen tottui ja sitä vaan oppi elämään näiden rajoitteiden kanssa.
Kävin minä lääkärissä, useammallakin vastaanotolla, terveyskeskuksessa ja yksityisellä. Kaikki hymyilivät ja sanoivat että ei huolta, se on vain hyvänlaatuinen asentohuimaus. Terveyskeskuksessa kehotetiin vaan elämään normaalisti, yksityislääkäri sentään laittoi lähetteen fysioterapeutille. Kävin useammalla fysioterapeutilla. Kaikenlaisia kääntelyitä ja asentoja tehtiin, mutta mistään ei mitään apua ollut. Lopulta yksi terveyskeskuslääkäri lähetti minut korvaklinikalle. Siellä lääkäri pisti minut selälleni ja käänteli pään kaikkiin niihin asentoihin, mitkä laukaisivat sen kamalan huimauksen. Sain myös ohjeet kotiin, mitä piti tehdä joka aamu. Melkoisen sekaisena lähdin kotiin ja kerran kotona vielä kirpaisi, mutta sitten se huimaus olikin tiessään. Näin ihanasti on nyt mennyt viisi vuotta, kunnes tuli viime viikon perjantai.
Tällä kertaa en jäänyt odottelemaan ja kiertelemään lääkäreitä, vaan nyt tiesin että Tampereella ottaa vastaan Tapani Rahko, joka on erikoistunut juuri asentohuimaukseen ja varasin häneltä ensimmäisen vapaan ajan. Vastaanotolle kävelin seiniä pitkin ja siellä minua taas käänneltiin ja se oli totta puhuen melkoisen kamalaa, mutta ajattelin että tämän kun kestän niin vaiva on ohi. Taas sain kuusi sivua ohjeita, joita kotona noudattaa joka aamu.
Seuraavana aamuna sitten mieheni avustuksella niitä aloin tehdä. Mies piti päästä kiinni ja minua paikoillaan, sillä on se niin hirveä tunne että vaistomaisesti muuten siitä kiepsahtaisi pois jollei joku pitäisi kiinni. Olo oli huono kun saatiin kaikki tehtyä, mutta kyllä se siitä päivän mittaan helpotti ja kävin jopa hiihtelemässä.
Seuraavana aamuna, joka oli eilen taas samat treenit. Tällä kertaa pari asentoa meni hiukan helpommin, mutta se viimeinen heitti kyllä maailmani ylösalaisin ja ympäri. Huono olo jäi päälle ja tunnin kuluttua konttasin lattialla kun en pystynyt muuhunkaan. Onneksi tyttäreni oli jäänyt flunssan takia kotiin ja lopulta hän soitti ambulanssin, kun minä vaan vapisin hiestä märkänä mykkyrässä keittiön lattialla. Sairaalaan kun päästiin, niin näin kaiken kahtena. Lääkäri antoi rauhoittavaa ja lähetti Acutaan. Rauhoittava lääke rauhoitti, niin että halusin vain nukkua, nukuin ambulanssimatkan Tampereelle ja acutassa heräsin aina vain kun lääkäri tuli tutkimaan. Asentohuimaus pysyi diagnoosina ja minut lähetettiin kotiin, jossa jatkoin nukkumista pitkälle tähän aamuun.
Tänään en tehnyt näitä asentohoitoja. Huimaa joka tapauksessa, enkä halua enää tätä samaa kierrosta kuin eilen. Riittää, että pysyn pystyssä, maailma pysyy paikoillaan eikä okseta. Silti toivon hartaasti, että saan tähän jotain, mikä lopettaa tämän, että pystyn nukkumaan yöni ihan missä asennossa vaan ja suoriudun päivittäisistä askareistani ilman huimauksen ja kaatumisen pelkoa. Yritän keskittyä siihen, että tauti ei ole kuolemaksi ja pääsen paljon helpommalla kuin monet todella vakavia sairauksia potevat. Kiitollisena voinkin todeta, että tämä ei ole lihasrappeuma eikä ms.