maanantai 31. maaliskuuta 2014

Viikonloppumatkailua

Jännä, kuinka pienikin reissu saa ajan muuttumaan. Viikonloppu tuntui venyneen positiivisella tavalla peräti päivällä, vaikka todellisuudessa se oli tuntia normaalia lyhyempi. Lähdin pienelle viikonloppuvierailulle Lahteen lauantaiaamuna ja palasin sunnuntai-iltana ja kotiin tulataessa tuntui, että olisin ollut poissa ainakin pari päivää, jollei peräti kolme.
Päivien soljuessa eteenpäin tasaiseen tahtiin, ilman sen kummenpia poikkeamia rutiineista, päätyy ihmettelemään vain ajan kulumista, lasten liian pikaista varttumista aikuisiksi ja omaa vanhentumistaan. Mutta kun hankkii päiviinsä pientä vaihtelua, uusia paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia niin silloin myös ajan kuluminen elämänvirrassa tuntuu muuttuvan. Elää enemmän.

Lauantaiaamuna lähdin siis nuorimman tyttären kanssa ajelemaan kohti Kangasalaa. Kävimme ensivisiitillä esikoiseni uudessa kodissa ja siitä lähdimme poikani kyydillä ajalemaan kohti Lahtea. Matkalla oli pikku pysähdys Pälkäneellä, missä poikkesin työasioissa Spirraalin pienessä ateljee myymälässä. Ihana pikku putiikki täynnä kaikenlaista kaunista kotimaista käsityötä. Kohtapuoliin löytyy myös minun tekemistäni helmistä hauskoja, Noora Rosbergin suunnittelemia koruja.


Pälkäneeltä matka jatkui siis Lahteen sukuloimaan. Tädin luona meitä jo odoteltiin. Tytär katosi pikkuserkkujensa kanssa takahuoneisiin ja minä sain istua muiden kanssa keittiöön vastapaistettujen pitzojen ja sämpylöiden seuraan. Pojallani oli tapaamisia ja hän lähti muutaman pitzan jälkeen näihin. Minulla iltapäivä kului mukavasti seurustellessa.
Päivällispöydässä meillä kypsyi ajatus lähteä katsomaan paikallista luonnonsuojelualuetta ja koska oltiin jo iltapäivässä päätimme lähteä heti. Kohde oli Linnaistensuon luonnonsuojelualue.


Kyseessä on suoalue, jonka halki menee pitkospuut. Oikein tukevat ja hyväkuntoiset, tosin paikoitellen vain yhden laudan levyiset.


Suolla kasvaa kuulemma karpaloita ja syksyisin suopursut levittävät huumaavia tuoksujaan. Lintuja emme tällä kertaa nähneet muita kuin pari korppia ja muista eläimistä kertoivat vain mäyrän jätökset. Meitä olikin sen verran suurempi poppoo liikkeellä, että pelästytimme varmasti kaikki aremmat oliot kauemmas pitkospuista.



Suoalue päätyi metsikköön, missä sielläkin oli mielenkiintoista katsottavaa. Pitkospuilla ei päässyt tekemään lenkkiä, vaan piti tehdä täyskäännös ja palata samaa reittiä takaisin. Paikoitellen oli tehty leveämpiä laudoituksia, jotta satunnaisia vastaantulijoita oli helpompi ohittaa. Siellä oli myös muutama levennys, missä saattoi istua ja syödä vaikka eväitä.



Reippaan ulkoilun jälkeen jatkoimme illanviettoa takan ääressä herkutellen. Tädin luona käydessä ei koskaan tarvitse nälissään olla. Tämä herkkutarjotin on tyttöjen bravuuri ja siihen kuuluvat vielä ehdottomasti takkanakit.


Sunnuntailounaalla oli sitten serkun perhe kokonaisuudessaan ja iltapäivällä lähdimme taas ajelemaan kotia kohti. Onneksi valoisaa aikaa riittää jo pitkälle iltaan, niin ei tarvinnut hämärissä ajella.
                 

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kevättä ilmassa

Lakanapyykkiä koneeseen heti aamusta ja ulos kuivumaan. Ihanaa, ensi yön saa nukkua tuoksuvissa lakanoissa.
Muistattekos kun tässä jokin aika sitten kerroin, kuinka isäni leikkasi omenapuun oksia ja oksat tuotiin sisälle maljakkoon? Nyt ne oksat kukkivat.


Vieläkin voisi käydä ottamassa pari oksaa ja tuoda maljakkoon sisälle. Kestää kuitenkin vielä aika kauan ennen kuin puut ulkona puhkeavat kukkaan.

Olen monta kertaa nyt nähnyt pienen metsäkaurislauman vaeltelevan lähipelloilla ja metsissä. Tänään onnistuin saamaan yhden valokuvaan. Valitettavasti vaan etäisyys oli pitkä ja minulla edelleen se sama vanha kamera, joten kuvan laatu ei ole kaksinen.



Huomenna otan tyttären kameran ja lähden kokeilemaan onneani sen kanssa, josko vielä yhyttäisin lauman. Siinä on yksi naaras ja yksi pukki, jolla on komeat sarvet, sitten on kaksi nuorukaista, ilmeisesti viime kesäiset vasat.


Helmissäkin pysytään luontoaiheessa. Nämä pikkupöllöt yrittävät selvästi tehdä ihan omaa pesää, vaikka toiset taustalla vähän tuimasti katsovat. Vielä en tiedä minne lentävät, vai lentävätkö minnekkään.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kuumakivihoidossa

Nyt on aivan täydellisen ihanan rento ja kuitenkin niin energinen olo. Kävin elämäni ensimmäisen - vaan en varmastikaan viimeisen - kerran kuumakivihoidossa. Eufoorinen kokemus, jota nyt kyllä suosittelen lämpimästi.
En siis koskaan ennen ollut käynyt, enkä myöskään tiennyt mitä se piti sisällään. Ainoastaan mielessä oli kuva jostain Naantalin kylpylän mainoksesta, missä näkyy paljas selkä ja siinä kauniissa rivissä litteitä kiviä. Totuus oli kuitenkon paljon enemmän. Ensin hierottiin lämmin öljy alaselkään ja sitä hierontaa jatkettiin niillä kuumilla kivillä ja lopuksi kivet aseteltiin selkärangan päälle ja koko komeus peiteltiin pehmeällä peitolla. Sitten sama yläselälle ja hartioille ja lopuksi myös niska ja pää. Aivan taivaallista, tässä kohtaa taisin siirtyä unten maille hetkeksi. Siitä minut sitten varovasti heräteltiin ja käännyin selälle.
Ensin ajattelin, että kauhistus nyt kosketaan vatsaan. Jotenkin ajatus vatsan käsitelemisestä tuntui epämiellyttävältä, mutta ei se ollut. Itse asiassa sekin oli varsin rentouttavaa, mutta kun siirryttiin käsiin niin tunsin olevani taivaassa. Sormet, kämmenet, käsivarret aina kainaloihin asti. Lähti veri kiertämään ja kuitenkin se oli samalla niin rentouttavaa. Luulin, että se oli siinä, mutta sitten oli vielä kasvojen hieronta lopuksi ja se vasta olikin ihanaa.
Kun sitten lopulta siitä hoitopöydältä nousin, niin olo oli vallan mahtava. Kotimatkalla huomasi kuinka energinen olo siitä koko hoidosta tuli. Tällaiseen voi jäädä koukkuun, mutta ei ole paha koukku ollenkaan.
Näitä kuumakivihoitoja saa varmaan muualtakin, mutta minä kävin Hämeenkyrössä, siellä on Elinä Väinä, jolla on vastaanottotilat kodin yhteydessä. Hän tekee näitä hoitoja osa-aikaisesti, mutta kyllä niin hyvin tekee, että jos suinkin mahdollista niin kannattaa ehdottomasti kokeilla. Yhteystiedot löytyvät hänen blogistaan, siinä heti etusivulla vasemmalla on hoidot ja hinnasto. Tämä minun hoitoni maksoi kolmekymppiä ja oli kyllä ehdottomasti joka centin arvoinen. Tällä uudistuneella kropalla ja energialla on nyt hyvä jatkaa tätä käsityöläisen joskus hyvinkin fysiikan päälle käyvää ammattia.


                   Hoitohuoneen sivupöydällä oli asetelma kynttilöitä, kiviä, pieni suihkukaivo ja erilaisia enkeleitä. Kaikki eivät mahtuneet kuvaan.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Maanantai

Ihana auringonpaiste ulkona ja pakkasta. Laitoin heti aamulla tulet leivinuuniin, puuhailin hetken keittiössä ja sitten koneen viereen tekemään lasitilausta. Yllättävän kauan saa aikaa kulumaan valitessaan laseja ja tutkiessaan värivaihtoehtoja. Olihan minulla muutama lasi selvillä, niitä mitä olen ennenkin käyttänyt ja mitkä ovat loppumassa tai jo loppuneet. Jotkut värit ovat vaan sellaisia, että niistä tehdään pieniä sarjoja ja sitten niitä ei hetken päästä enää olekaan, pitää keksiä uusi vaihtoehto. Nytkin löysin muutaman ihanan uuden herkkuvärin. Jännittävä nähdä millaisia ovat sitten luonnossa ja miten käyttäytyvät tulessa. Joskus joutuu pettymään kun tanko on ihanan värinen, mutta kuumentamisen jälkeen lopputulos on jotain ihan muuta. Voi siinä toisinkin päin käydä. Yllätyksiä tulee melko varmasti, toivottavasti vain positiivisia tällä kertaa.
Tämä "toimistopöytäni" on ikkunan vieressä ja aurinko paistoi niin kirkkaasti, että oli pakko hakea ylimääräistä peitettä ikkunaan kun näytöstä ei tahtonut nähdä mitään. Varsinkin kun valitsin niitä värejä ja piti nähdä tarkasti. Hain kaapista vanhan lakanan ja heitin sen verhotangon päälle. Se oli oikeasti vanha, äidin perintöjä, sellainen valkoinen, kapea puuvillalakana, jossa käsin virkattu pitsi reunassa.


Lakana on ommeltu koneella, mutta tuo pitsi on käsityötä ja se on käsin ommeltu lakanan reunaan. Sääli tällaista pitää komerossa piilossa. Mietin, että jos silittäisi ja laittaisi ihan oikeasti verhoiksi. Minulla on näitä lakanoita useampia tuolla komerossa, näistä saisi verhot useampaan ikkunaan. Tai sitten näistä voisi tehdä ihania pitsihelmaisia kesämekkoja. Harmi vaan, että minä ja ompelukone sovitaan niin huonosti yhteen.

Kissa oli myös sitä mieltä, että viivyin liian kauan koneella. Tyynen rauhallisesti se hyppäsi pöydälle ja alkoi vedellä nokosia papereitteni päällä. Pistin siis koneen kiinni ja menin laittamaan leipäuuniin leipomuksia.


Kun keittiössä oli kaikki valmista palasin taas koneen viereen ja sain lopulta lasitilauksen valmiiksi ja lähetettyä eteenpäin. Hyvässä lykyssä lasit ovat minulla jo loppuviikosta ja pääsen testailemaan. Nyt on vielä hiukan päivää jäljellä ja sen aioin käyttää pieneen metsäretkeen. Kuinkas muuten.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Viikko meni nopeasti. Se sisälsi runsaasti helmeilyä, eli polttimen vieressä istumista, tikkujen valmistamista ja helmien puhdistamista. Hiukan paperitöitä, lähetyslistojen tekoa, postitusta, alv:n laskentaa. Kirkas auringonpaiste pakotti aloittamaan myös ikkunoiden pesun ja lämpimät tuuliset päivät piti käyttää hyödyksi myös pyykin suhteen ja kuivattaa pyykit ulkona. Se tuoksu ja pehmeys, mikä pyykeihin ulkona kuivattaessa tulee voittaa kyllä mennen tullen kaikki huuhteluaineet. Ehdin myös hieman metsässäkin pyörähtämään ja yhdessä kokouksessakin jouduin hetken istumaan.
Ai, niin ja luin pari Agatha Christietäkin, Vuoksi ja Luode sekä Salaperäiset Rukiinjyvät. Taattua laatua, pidän tosi paljon Agatha Christien dekkareista. Enkä pysty laittamaan paremmuusjärjestykseen Miss Marplea ja Hercule Poirottia. Vuoksi ja Luode oli Poirotin ja Salaperäiset rukiinjyvät Miss Marplen tähdittämä. Salaperäiset Rukiinjyvät kylläkin eteni aika pitkälle, ennen kuin Miss Marple astui näyttämölle ja loppuun asti hän oli siinä enemmänkin sivuosassa, vaikka sanoikin sen viimeisen sanan.


Kaikennäköisiä helmiä tuli tällä viikolla tehtyä, mutta nämä pienet pöllöt olivat kovin hauskoja tehdäkin. Nämä ovat siis vain sentin korkeita pikkupöllöjä. Osa niistä lensi Tiltalttiin Keuruulle.


 Viime yönä on taas satanut lunta, mutta viikolla sitä ei ollut ja metsässä oli näin vihreää. Melkein pystyy näkemään kuinka metsän keijut tanssivat tuossa mättäiden päällä ja metsätonttu kurkistaa kuusen rungon takaa.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Hevostelua

Tuuli puhaltaa kylmästi ja auringosta näkyy vain haamu pilvien takaa. Hevosta harjatessa ja satuloidessa tuntuu kylmä viima menevän paksun toppatakin läpi iholle. Sitten nousen selkään ja siinä samassa kylmyys katoaa. Aivan kuin hevosen ympärillä olisi lämmin aura, johon ratsastaja kietoutuu kuin lämpimään huopaan. Aurinkokin kurkistaa pilvien lomasta ja sen lämmin kosketus antaa lupauksen kesästä.

Tänään oli siis äidin ja tyttären yhteinen hevostelupäivä. Tytär osaa ratsastaa ja äiti, eli minä opettelen. Meillä on ihana opettaja Katriina, joka tänäänkin oli järjestänyt meille vähän erilaisen ratsastustunnin.

Alku meni ihan tuttuun tapaan. Haettiin Aarre pihatosta ja alettiin laittamaan sitä ratsastuskuntoon. Ensin harjattiin kurat karvoista, laitettiin suojat nilkkoihin ja satuloitiin. Sillä välin kun minä tyttären kanssa puuhailin Aarteen ympärillä, haki Katriina toisen hevosen tallin toiseen päähän.
Se toinen hevonen on nimeltään Decora ja sille laitettiin kärryt perään. Kaiken aikaan myös shetlanninlammaskoira Falco tarkkaili puuhiamme ja vahti, että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Kun sitten Aarre oli valmis, kiipesin minä sen selkään ja ratsastin tallista pihalle. Edellisestä kerrasta oli nyt sen verran lyhyt aika, että olo siellä selässä tuntui ihan mukavalle, eivätkä reidet menneet maitohapoille pelkästä ajatuksesta. Tuntui oikein mukavalta ja lämpimältä istua siellä selässä. Olo oli turvallinen ja Aarre meni lämmittelykierroksia rauhallisesti ja siihen suuntaan kuin minä halusin. Välillä Katriina käski lisätä vauhtia ja välillä hidastaa. Kaikki meni hienosti.
Sitten tuli se hetki, että piti opetella ravia. Viimeksi jäi ravit lyhyeen, koska pelkäsin putoavani ja annoin hevoselle vääriä signaaleita jäykkyyksissäni. Nyt sekin meni paljon paremmin kuin viimeksi. Selväksi tuli kuitenkin, että reisilihaksia pitänee vahvistaa, jotta homma sujuisi mukavammin. Ainakaan en nyt pelännyt.
Mutta ei se ihan helppoa ole muistaa olla rento, kantapäät alhaalla, keventää oikeaan tahtiin ja ohjata samaan aikaan, kun kaikenaikaa pitää keskittyä siihen satulassa pysymiseenkin.
Eiköhän se tämäkin homma ala harjoittelun myötä sujua. Minulle riittää että en enää pelkää hevosia, pysyn siellä selässä ja saan sen hevosen tottelemaan peruskäskyjä. Niillä eväillä voi sitten tehdä ratsastusretkiä ystävien kanssa, vaikka siellä Unkarissa.


                 Tässä kuvassa ovat tallin lapset ja Falco. Varsat olivat varsin leikkisiä, kuten lapset yleensä.

Yksi hevonen oli myös suutarin asiakkaana.
                   




Falco tarkistaa, että Decoran suojat on oikeaoppisesti laitettu ->




                                                    Tässä asennetaan Decoralle kärryjä.


Tässä istun jo kärryissä, turvallisesti repsikan paikalla. Menimme vielä kävelyvauhtia, joten uskalsin kaivaa kännykän taskusta ja napata kuvan. Sen verran epätasaista kyytiä kuitenkin, että ei uskaltanut enemmän kuvata, että ei puhelin putoaisi matkan aikana.

Minä ja Katriina siis menimme kärryillä ja tyttäreni tuli Aarteella ratsastaen perässä. Oli hauska kun Aarre tuli välillä aivan kiinni meihin ja puuskutti korvan juuressa tai tuuppasi välillä tuttavallisesti turvallaan selkään. Decora tykkäsi mennä lujaa ja tytär tykkäsi kun pääsi laukkaamaan perässämme. Minä tykkäsin muuten vaan. Kyllä oli hieno kokemus tämäkin.


Kuraisina, mutta onnellisina palasimme tallille. Johanna vielä ratsasti loppuratsastukset pihassa, sillä välin kun Decora riisuttiin ja vietiin talliin. Sitten Aarre riisuttiin ratsastusvermeistä, sai takin päällensä, ämpärillisen melassilimpparia ja lopulta tytöt saattoivat sen takaisin pihattoon.

Ihana päivä!





perjantai 7. maaliskuuta 2014

Nyt pitäisi perehtyä uuden kameran hankintaan. Minulla on tuollainen seitsemän vuotta sitten ostettu Olympus, pokkari, vai miksi noita nyt nimitetään. Ostin sen silloin Tampereelta ja se oli minusta valtavan hieno. Elämäni ensimmäinen digikamera. Olihan se aivan huippu verrattuna siihen, mikä minulla sitä ennen oli.
Tänä päivänä tuntuu ihan oudolta, että pitäisi ostaa kameraan filmi, johon voit ottaa 24 tai peräti 36 kuvaa. Sitten lähettää filmi kehitettäväksi, odottaa viikko että posti tuo kuvat ja vasta sitten pääsee toteamaan, että voih, tässähän on vaan yksi onnistunut. Eikä siitä ole kuin seitsemän vuotta aikaa kun tein juuri noin.
Silloin seitsemän vuotta sitten ei muuten ollut silloisessa puhelimessanikaan kameraa, eikä nettiä, eikä facebookkia. Ei minulla kyllä vieläkään ole mitään älypuhelinta, mutta näissä simppeleissäkin puhelimissa on nykyään kamerat ja ainakin jonkinlainen netti. Tässä minunkin puhelimessani on parempi kamera kuin se minun varsinainen kamerani.
Minä olen aina tykännyt valokuvaamisesta ja minulla on lapsesta asti ollut jonkinlainen kamera. Nyt se kamera on jopa työväline, sillä pitäähän minun otaa töistäni kuvia jo myynnin kannalta. Seuraavan kameran hankinnassa on kyllä nyt myös merkittävä osuus harrastuksella. Haluan nimittäin sellaisen kameran, millä saa hyvin luontokuvia. Tuolla metsissä kulkiessa olisi niin usein hienoa kuvattavaa ja sitten voisin kuvata lintulaudan elämää takapihalla. Siinä käy muitakin kuin niitä tavallisia lintulauta lintuja, mitkä nekin kyllä ovat kuvaamisen arvoisia. Keittiön ikkunasta olen myös usein saanut seurata kettujen, peurojen, kauriiden ja kerran jopa saukon puuhasteluja. Olisi vallan mahtavaa saada ikuistettua näitä kameralla!
Tekniset laitteet eivät vaan ole minun juttuni. En ymmärrä mistään koneista yhtään mitään. Opin niitä kyllä käyttämään huolellisella ohjekirjan tankkaamisella tai jos joku jaksaa neuvoa. Nyt pelkään, että kun menen kauppaan niin kukatahansa myyjä pystyy puhumaan minut ihan mihin vaan kun en kuitenkaan ymmärrä, mistä puhutaan. Sitten tulen kotiin kalliin kameran kanssa, jota en kuitenkaan osaa käyttää tai, joka ei yhtään sovellu siihen mitä halusin.
Haluaisin ihan oikeasti nyt keskustelua kameroista ja jonkun mukaani kamerakaupoille. Mitenkähän tämän saisi onnistumaan, miettii hän.


 Tämä kuva on otettu kännykän kameralla majavapadolta viime talvena. Ihan vaan malliksi laitoin. Itselläkin sellainen olo, että pureskelen kynän varret poikki tätä kamera asiaa pähkäillessä.


keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Resepti herkuttelijalle

Haluaisitteko tänään jotain oikein hyvää. Kehittelin tällaisen leivonnaisen, pikku kakkusen. Tai miksi sitä nyt nimittäisi, tuo keittiösanasto ei ole minulla oikein hallussa, mutta makuaisti toimii hyvin. Tein tällaisia pari iltaa sitten leivinuunissa ja kyllä oli maistuvaa kera jätskin ja kahvikupillisen.



Resepti on ihan oma kehitelmä ja tein vähän näppituntumalla, joten mittoja en osaa nyt kovin tarkkaan antaa.
Tein nämä sellaisiin pieniin uunivuokiin, mutta muffinsivuoka voisi toimia yhtä hyvin, tai miksi sitä ei voisi tehdä vain yhtä piirakkaa isompaan vuokaan ja leikata siitä paloja. Tällä reseptillä tuli yhteensä viisi tällaista kuvassa näkyvää vuoallista.

Tässä reseptissä on käytetty banaaneja, mutta ihan hyvin täytteeksi voi käyttää vaikka omenaa tai jotain marjaa. Yhden tein puolukkasurvos täytteellä, koska kaapissa olleet banaanit loppuivat kesken ja sattuneesta syystä minulla tuota puolukkaa riittää. Puolukkasurvokseen lisäsin hieman perunajauhoja, jotta piiras oli helpompi syödä, eikä sotkenut.
Siis se resepti, nimeksi sopisi vaikka PBP

Pian Banaani Piiras

50g pehmeää tai sulatettua voita
3/4 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 kananmuna

Nämä kaikki aineet vaan kulhoon ja sekoitetaan hyvin. Ei tarvitse vaahdottaa tai vatkata mitään, vaan kaikki vain sekoitetaan keskenään. Tämä taikina taputellaan vuon pohjalle ja reunoille ohuelti. Näissä pikkuvuoissa jätin noin 2 cm reunaan tyhjää.
Sitten siivutin taikinakuppiin banaania ja fariinisokeria kerroksittain. Minulla oli isoja banaaneita, jotka olivat jo mustuneet kuoristaan ja yhteen kuppiin meni puolikas banaania ja ruokalusikallinen fariinisokeria.
Sitten tehdään kuorrute:

reilu 25g voita sulatetaan, siihen lisätään reilu desilitra kaurahiutaleita ja ruokalusikallinen tai pari sokeria. Taas kaikki sekoitetaan keskenään. (Kaurahiutaleita pitää olla sen verran että voi imeytyy niihin, eli tässä mössössä ei saa näkyä kuivia hiutaleita.)

Tämä kuorrute sitten lusikoidaan banaanien päälle ohueksi kerrokseksi, niin että banaanit peittyvät.
Sitten vuoat uuniin. Uunissa saa olla tuollaiset 225 astetta. Minä kun tein leivinuunissa, niin se ei ole kovin tarkka, mutta sähköuunissa uskon tuon olevan hyvä lämpötila. Annoin olla varttin ja kurkistin uuniin ja sitten annoin olla vielä reilun viisi minuuttia. Eli kurkista uuniin, jos on pinta hieman ruskistunut ota pois ja jos näyttää vaalealta niin anna olla vielä hetki.

Kun otin nämä uunista, niin aloin keittämään kahvia. Kahvin ollessa valmista, irrotin veitsellä piiraan vuosta ja laitoin lautaselle, viereen pari kauhallista vaniljajäätelöä ja eikun herkuttelemaan.

Sen viidennen täytteenä oli siis puolukkasurvosta, johon sekoitin vähän perunajauhoja. Sen söin seuraavana päivänä kylmänä ja sekin oli oikein hyvää.

Bon appétit!


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Nukkumatilta loppuivat vissiin unihiekat eilen kun pääsi minun kohdalleni ja sai säkkinsä tankattua vasta aamutunteina uudestaan. Tytär kävi aamulla kouluun lähtiessään jotain höpisemässä sänkyni vieressä, mutta niin oli hiekkaa silmissä, että en niitä auki saanut vielä siinä vaiheessa. Mies oli keittänyt kahvit kun vihdoin sain revittyä itseni sieltä sängyn uumenista ylös.
Pakottauduin lähtemään polttimen äärelle jatkamaan eilen kesken jäänyttä helmenteko projektiani. Ulkona oli kuitenkin niin kaunista, kun nyt taas on lunta, että hainkin kameran ja lähdin vähän maastoon.
Olin ylittämässä peltoaukeaa, kun huomasin neljä kaurista kauempana toisella peltosaralla ruokailemassa. Pienen metsäsaarekkeen suojissa hiippailin lähemmäksi. Peltoaukea on kuitenkin niin laaja, että kamerantähtäys etäisyydelle en päässyt. Jälleen kerran harmittelin tätä pientä pokkariani. Minä päivänä minulla on varaa ostaa sellainen kunnon kamera, kunnollisella objektiivilla?
Hauska niitä kauriita oli seurata, vaikkakin etäältä. Voinhan aina taltioida näkemäni akvarellina


Siinä kuusikossa seistessäni rusakko pompotteli ohitseni pellonreunaa pitkin. Huomasikohan se minut? Minä huomasin sen sijaan siinä pellonreunassa niiden kauriiden jäljet, jotka johtivat sisemmälle metsäsaarekkeeseen. Sieltä löysin niiden makuupaikat, kaikki neljä. Olivat varmaan yöpyneet täällä.



Seisoskelin yhden suuren kuusen alla ja nojailin sen karheaan runkoon, kun päähäni putosi jotain. Katsoin ylöspäin ja siellä oli orava, joka heitteli minua kuusen kerkillä. Vikkelästi se pujahteli oksien lomassa. Yritin siitä saada kuvan, mutta siinä vaiheessa kamera alkoi näyttää punaista akun kuvaa ja oravakin oli niin vikkelä, että en sitä varmaan olisi muutenkaan saanut taltioitua.


Onnellinen yhteensattuma kun ystäväni Peltosen Hannu oli juuri tänään julkaissut sivullaan facebookissa tämän kurren kuvan. Pyysin, että saan julkaista sen myös täällä. Se nimittäin on aivan kuin se minunkin näkemäni, samalla tavoin vilkuilee kuusen oksistossa, että mitä oikein yrität.



maanantai 3. maaliskuuta 2014

Tänään menin heti aamiaisen jälkeen tuonne halliin istumaan polttimen ääreen ja helmiä tekemään. Oli ihan selvät visiot, mitä piti tehdä kun sinne menin, mutta kun sieltä lähdin jäin miettimään ettei siellä uunissa nyt kyllä ole ihan sitä, mitä piti. Ensimmäinen helmi oli ihan sitä mitä piti, eli tilauksessa olevasta sarjasta ensimmäinen, mutta sen jälkeen lähdinkin heti harhapoluille ja unohduin tekemään jotain ihan muuta. Huomenna on sitten pakko pysyä suunnitelmassa!


Viimeviikolla otin muutamia kuvia sillä silmällä, että saan kansikuvan tuonne yrityksen etusivulle. Siellä kun oli se todella huonossa valossa otettu ja muutenkin aika epätoivoinen kuva. Tästä tuli minusta ihan kelpo kuva. Hiukan olisin halunnut noita helmiä tuonne tekstin yläpuolellekin, mutta se olisi vaatinut enemmän kikkailuja ja minulla oli vähän kiire aikataulu silloin kuvaillessa. Silloinkin piti oikeastaan tehdä jotain ihan muuta kun ottaa kuvia.
Nytkin minun pitäisi tehdä jotain muuta kun kirjoitella blogia. Leivinuuniin sytytin äsken tulet, joten se palaa siinä nyt itsekseen ja pyykkikone hurisee myös itsekseen, eli voin ihan hyvin istua hetken tässä.

Palautin tänään kirjastoon Hirvisaaren Me Keisarinna kirjan. Uskomaton juttu, mutta en lukenut sitä kokonaan. Se oli niin tylsä. On kyllä todella harvinaista, että jätän kirjan kesken. Ennen joulua luettu Minä Katariina vielä meni, mutta tässä jatkossa oli niin väkisintehdyn maku, että ei maittanut. Kirjailija oli varmasti tehnyt paljon työtä ja nähnyt vaivaa selvittäessään historiallisia faktoja, mutta lukiessa ne eivät heränneet henkiin. Henkilökuvauksissa näin mielessäni kirjailijan seisovan jonkun taulun edessä tekemässä muistiinpanoja taulussa esiintyvän henkilön piirteistä tai vaatetuksesta, mutta en sitä itse henkilöä elämässä elämäänsä. Lopulta tulin siihen tulokseen, että minun elämäni on liian arvokas tuhlattavaksi tylsään kirjaan, pistin sen kiinni ja palautin kirjastoon. Ja nyt siirryn keittiöön ja teen jonkun oikein hyvän piirakan iltakahvin kanssa nautittavaksi.
Salut!

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Sunnuntaikävely

Tänään en mennyt metsään kävelemään, vaan pysyin ihan tiellä. Aika harmaa ja kolea ilma, mutta en antanut sen häiritä. Kahdeksan kilometrin kävely oli tähtäimessä. Isän luokse on neljä kilometriä ja sama tietysti takaisin. Pieni sunnuntaivisiitti lenkkeilyn lomassa.
Menomatkalla opiskelin vähän ranskaa. Otin kotoa lähtiessä taskuun monisteen, missä oli ranskankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Niitä siinä kävellessä ajattelin sitten opetella, mutta olinkin kirjoittanut monisteen nurjalle puolelle aforismin ja se oli niin hyvä, että keskityin vaan siihen.

On dit que le temps change les choses, mais en fait le temps ne fait que passer et nous devons changer les choses nous-mêmes.

Vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että sanotaan ajan muuttavan asiat, mutta todellisuudessa aika vain kulkee ja meidän on itse muutettava asiat. Eikö ole aika hyvin sanottu!

 Perillä isä oli leikkaamassa omenapuita ja minä sitten autoin häntä siinä puuhassa. Aika paljon tuli oksan pätkiä, kerroin että ne voi viedä sisälle maljakkoon niin siellä niihin pitäisi puhjeta kukkia. Päätin leikata omatkin omenapuut lähipäivinä ja koittaa niitäkin nuputtaa sisällä maljakossa. Olen joskus niin tehnyt ja oksista tuli tosi kauniita kun kukat puhkesivat.


Rannassa on myös savusauna ja se oli lämpiämässä. Savu tuprutteli hauskasti räystäiden alta. Ajattelin, että olisi ihana tulla illalla uudestaan ja mennä savusaunaan, siellä saa kyllä ne parhaat löylyt.


Järvi oli jäässä ja siinä näkyi ohuita railoja. Jää myös paukahteli itsekseen. Ei tullut mieleenkään mennä jäälle kävelemään. Perjantaina Keuruun reissulla ihmettelin kun Tampereella Näsijärven jäällä oli luistelijoita ihan pitkällä järven selällä. Yksi nuori nainen työnsi lastenvaunuja jäällä ja minua hirvitti.


Kotimatkalla minua tuli vastaan tällainen karvaturri. Se oli ulkoiluttamassa emäntäänsä. Kauempaa katsellen ajattelin, että siinä on joku lapsi pienen karhun kanssa, mutta kyllä se oli ihan aikuinen nainen koiran kanssa. Tässä minun kännykällä ottamassani kuvassa koira ei ihan pääse oikeuksiinsa, mutta aika mahtavan kokoinen nöffe se oli.

Viimeiset kilometrit puhuinkin sitten sillä kännykällä erään vanhan ystäväni kanssa, meillä on jo pitkään ollut tapana soittaa toisillemme aina sunnuntaisin. Siitä kun olemme edellis kerran nähneet on vierähtänyt jo vuosia, mutta meidän lapsuudesta asti jatkunut ystävyytemme toimii ihan hyvin näinkin.

Kroppa ja mieli kiittävät sunnuntaikävelystä!

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Ajelin eilen Keuruulle ja takaisin. Kävin purkamassa siellä pääkirjastossa helmikuun ajan esillä olleen näyttelyni. Jätän aina vieras/leikekirjani näyttelypaikalle ja toivon vierailijoiden nimikirjoituksia. Oli kiva huomata, että Keuruulla ei oltu tyydytty ainoastaan pelkkiin nimikirjoituksiin, vaan olin saanut kommenttejakin. Hauskin oli ehkä tämä:

Peuran jäljet koivikossa, iirikset ja kurjenmiekat odottavat kevättä.
   Mäntymetsään on ilmestynyt hakkuuaukko
       se kertoo Tiaisen tarinaa jolla oli siellä linnunpesä.
            Meiltä ihmisiltä puuttuu tyyneys, toteaa peura ja
                                       katoaa kesäyöhön.

Tämä runo on laadittu näyttelyssä olleiden maalausten nimistä lisäämällä muutama sana sinne tänne. Ilmeisesti kirjoittaja on nimeltään Nina Beata. Kiitos hänelle!

Tänään pääsin taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Minä siis olen pelännyt hevosia pienen ikäni niin paljon, että en ole uskaltanut mennä lähellekkään. Vasta pari vuotta sitten ystävän opastuksella pystyin voittamaan tämän pelkoni ja rohkenin silittämään hevosta. Aika pian uskaltauduin kiipeämään jopa selkään ja Unkarin matkoilla olen päässyt maastoon ratsastamaan.
Enhän minä mitään osaa, kunhan pysyn siellä selässä. Tiedän kuinka se saadaan ravaamaan, kuinka kääntymään ja  kuinka pysähtymään. Joskus jopa onnistun näissä. Hienointa on ehkä se, että olen voittanut pelkoni. Erityisen hienoja ovat olleet nämä Unkarinmatkoilla tehdyt ratsastusretket siellä maastossa, mutta kyllä tämänpäiväisestäkin jäi hyvä mieli.




                                          Nämä kuvat ovat viime vuotiselta Unkarin matkalta.