keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Suomalaisen Käsityön Päivä

Suomalaisen Käsityön Päivää juhlitaan 23.10.2019. Nyt sinulla on mahdollisuus vaikuttaa siihen kuka on vuoden 2019 käsityöyrittäjä ja mikä tuote. Käy katsomassa ehdokkaat täältä ja äänestä, voit voittaa 100 euron lahjakortin ehdokkaana oleviin yrityksiin. Äänestys on avoinna 20.10.19 asti.

Minä sain vähän kuin lahjan tämän päivän myötä. Hannele Rusila nimittäin kirjoitti hauskan tarinan, joka pohjautuu niihin kuviin mitä olen Piaeliinan Facebook sivuilla julkaissut. Tuntuu aivan mahtavalta, että kuvat joita olen helmistäni julkaissut ovat inspiroineet jotakuta kokonaiseen tarinaan. Hän kertoi, että tarina muovautui ikään kuin itsestään kuvien myötä. Se on julkaistu Facebookissa Suomalaisen Käsityön Päivän sivulla. Se on tarina Pikku-Pandasta ja julkaisen nyt myös täällä, jos et satu olemaan Facebook käyttäjä. Mielestäni se on niin kiva tarina, että se ansaitsee tulla nähdyksi.

PIKKU-PANDAN PÄIVÄ

Pikku-panda sanoi äidilleen: “Nyt minä olen niin tosi iso, että haluan lähteä maailmalle katselemaan sen kaikkia ihmeitä.” Hänen äitinsä sanoi: “Mene vain, mutta tule illalla kotiin syömään iltasta ja pesemään hampaat.”


Pikku-Panda lähti kävelemään pitkin polkua. Hetken päästä se tapasi mehiläisiä surisemassa kukkasissa. “Miksi te pörräätte ympäriinsä?” Panda kysyi. “Sursur, me valmistamme sinulle hunajaa syödäksesi”, vastasivat mehiläiset.

Panda jatkoi matkaansa. Polun varrella se huomasi kauniita kukkasia. Panda heittäytyi pitkäkseen ja nautti kukkien tuoksusta. “Maailman voivat tehdä näin ihanaksi vain kauniit kukat”, se tuumi ja sulki silmänsä.


 Avattuaan silmänsä se huomasi jonkun tarkkailevan itseään. Puun oksalla istui iso lintu. “Kuka sinä olet?” Panda kysyi säikähtäneenä. “Uhuuu, minä olen herra Tornipöllö ja ajattelin pistellä sinut suuhuni”, huhusi lintu. Pikku-Panda säikähti ja juoksi pian tiehensä


Pian Pikku-Panda tuli meren rannalle. Se katseli ihastuneena sinisiä aaltoja ja niiden läpi kuultavaa hienoa hiekkaa. “Olisinpa kala, niin uiskentelisin kaikki päivät”, se sanoi ääneen.



“Tarkoititko meitä?” kysyi ääni ihan läheltä. Panda huomasi pienen parven kultakaloja rantahietikolla. “Aallot heittivät meidät rannalle, emmekä pääse takaisin veteen. Vie meidät veteen, niin olemme ikuisesti kiitollisia sinulle” sanoivat ne. Panda otti kalat varovasti tassuihinsa ja päästi ne mereen. Kalat uivat pois iloisesti eviään heiluttaen


Pikku-Panda jatkoi matkaansa. Merestä ilmestyi esiin outo pää. “Minä näin mitä sinä teit kaloille. Sinä olet oikein ystävällinen pieni karvaotus” se sanoi. “Hui, kuka sinä olet?” Panda huokaisi. “Minä olen merihevonen – vaikka en ihan oikea hevonen olekaan” sanoi otus. “Oletpa tosiaan outo” Panda sanoi, “mutta nyt minä jatkan matkaani. Minä olen lähtenyt seikkailemaan, enkä halua ratsastaa.”


 Pikku-Panda kulki pienen metsikön läpi ja tuli kasvimaan reunalle. Maalla kasvoi outoja oransseja palloja. “Onpas täällä isoja ja värikkäitä potkupalloja” se tuumi.


“Höpsö eläin, eiväthän ne ole potkupalloja vaan kurpitsoita” sanoi möreä ääni kasvimaan takaa. “Minä olen Possu Ponteva ja olen nähnyt niiden kasvavan siemenestä asti.” “Minä olen vielä pontevampi Panda ja jatkan nyt suurta seikkailuani” sanoi Panda koppavasti.


“Nyt minä haluan taas olla onnellinen ja haistella kukkasia” ajatteli Panda ja löysikin ihanalle tuoksuvan ruusutarhan. Pikku-Panda heittäytyi selälleen nurmelle nauttimaan ruusujen tuoksusta ja nukahti.


Pikku-Panda uneksi valkeasta hevosesta, jonka se saisi ikiomakseen. Se oli aina toivonut ystäväkseen hevosta.


Panda havahtui outoon ääneen. Ruusupensaan juurella istui musta eläin ja katseli Pandaa vihreillä silmillään. “Et ole kissa etkä koira. Mikä sinä sitten olet?” naukaisi eläin. “Minä olen karhu enkä tykkää naukujista” sanoi Panda ja lähti marssimaan kohti metsää.


Kuusen oksalla killui läpinäkyvä pallo, jonka sisällä oli valkea ukkeli. Pikku-Panda tönäisi palloa tassullaan. Pallo alkoi pyöriä ja Pandaa nauratti. “Älä riko vielä palloani” sanoi ukkeli. “Kun pallo hajoaa on talvi ja kylmä. Minä olen Lumiukko ja kun minä ilmestyn, täytyy karhujen olla jo talviunillaan.” Pikku-Pandalle tuli kova koti-ikävä ja se päätti lähteä takaisin äitinsä luo.


Panda kipaisi pian kotiinsa. Äiti oli tehnyt ison kulhollisen herkullista uunipuuroa. Syötyään Pikku-Panda kertoi kaikki kokemansa seikkailut äidilleen. Yhdessä he ihmettelivät, kuinka outoja asioita maailmassa onkaan!


Tarinan on kirjoittanut Hannele Rusila. Olen tähän blogiin vaihtanut muutamat Hannelen alunperin valitsemista kuvista, johtuen siitä että en löytänyt kaikia kuvia omalta koneeltani, näitä kuvia kun minulla on tuhansia, enkä oikein voinut niitä sieltä facebookista kopioida kun silloin ne olisivat olleet kooltaan liian pieniä tässä blogissa julkaitaviksi. Toivottavasti nautit tarinasta ja kuvista!

perjantai 30. elokuuta 2019

Ei pöllömpää

Kesällä innostuin tekemään pöllöhelmiä kun eräs facebook kaverini Kerri Fuhr julkaisi videon kuinka tehdä tornipöllö (englanniksi barn owl). Itse en ole koskaan nähnyt tornipöllöä ja kun sitä googlailin niin eihän sitä näillä meidän leveyksillä edes esiinny. Mutta niillä leveyksillä, missä esiintyy, se tuntuu olevan monen suosikkipöllö. Ehkä se johtuu osittain siitä että sillä on sydämen muotoiset kasvot. Joka tapauksessa video ja googlailu oli inspiroivaa ja päätin kokeilla sitä itsekin. 

Videossa tehtiin pelkät kasvot, mutta halusin tehdä koko pöllön. Koska tämä tornipöllö on minusta edelleen oudon näköinen pöllö niin arvelin että hiukan siipiä kehiin, niin se olisi omiin silmiini parempi. Tämän jälkeen olikin luonteva siirtyä kokeilemaan kotoisempaa helmipöllöä. Se muistuttaa enemmän sitä, mikä on minun käsitykseni pöllöstä ja sellaisen olen nähnyt luonnossa. Siinä oli vaikeutena nuo keltaiset silmät, niistä kun tahtoi vallan väkisin tulla eriparia.  Mutta omasta mielestäni hauskan näköinen pari tuli seuraavistakin pöllöistä


Sitten sattui niin hauskasti että meidän takapihalle lensi eräänä iltana sarvipöllö. Siinä se istui pergolan aidalla pitkän tovin ja pyöritteli päätään tarkkaavaisena. En ollut ikinä sellaista ennen nähnyt ja lähinnä hammästytti sen pieni koko. Kaivoin lintukirjan esille ja siellä mainittiin, että se on vähän kuin miniversio huuhkajasta, jolla siis myös on sarvet. No ei kun seuraavana päivänä kokeilemaan kuinka pöllö sarvilla ja punaisilla silmillä onnistuu.


Jos helmipöllöstä tulikin vähän kierosilmäinen, niin tämä pöllä tuijotta kyllä suoraan kohteeseen. Tämä on muuten myynnissä verkkokaupassa, (jos vaikka tahtoisit oman pöllön niin se löytyy klikkaamalla tuota edellistä verkkokaupassa sanaa.) Verkkokaupassa on toinenkin pöllö, jonka tein ennen tätä ja joka on enemmän sellainen sarvipöllö. Omasta mielestäni paras huuhkaja tuli kuitenkin siitä jonka tein kolmanneksi ja jonka kuva oli tuossa edellisessä postauksessa. Se lensi jo viime viikolla Brittein saarille kuten yksi tornipöllökin. Kierosilmäinen helmipöllö ja yksi tornipöllö seurustelevat kekenään vitriinissäni.


maanantai 26. elokuuta 2019

Jatkuu...

Yli puolitoista vuotta edellisestä kirjoituksesta, ja kynnys julkaista mitään on kasvanut vuoren korkuiseksi. Päätin nyt kuitenkin lähteä kiipeämään sitä vuorenrinnettä ja avata ensin vähän taustaa.


Viime vuoden ehdoton kohokohta oli matkani Amerikkaan, Californiaan. Paikkoja joissa kävin olivat  Los Angeles, San Francisco, San Jose (missä kävin katsomassa NHL-ottelua), Monterey, Point Lobos, Muir Woods, Modesto, Yosemite, Columbia, Murphys ja monta muutta paikkaa näiden välillä. Aivan mahtava reissu, kenties elämäni paras! Matkan vaikutus kesti ennen ja jälkeen pitkään ja vuosi 2018 meni siis pääasiassa pää pilvissä.
Tämä vuosi taas alkoi aivan toisenlaisissa merkeissä kun mieheni sai aortan repeämän helmikuun ensimmäinen päivä. Se pisti vähän suunnitelmia uusiksi. Hän kuitenkin selviytyi vaikeasta leikkauksesta ja kesän mittaan arki on taas päässyt vähitellen ajautumaan uomiinsa. Omalla kohdallani se tarkoittaa työtä helmien parissa. Edelleenkin nautin tästä täysin siemauksin vaikka tässä ei koskaan voikaan olla valmis, aina on uutta opittavaa ja jatkuvasti löydän kohtia, jotka voisi tehdä paremin.


Luinkin joskus jostain että luovan työn tekijällä jokainen työ on samalla oppimisprosessi. Siinä tehdessään kehittyy samalla koko ajan ja kun työ on valmis on oppinut jotain uutta ja näin ollen siinä valmistuneessa työssä huomaa jotain, jonka olisi voinut tehdä vielä paremmin. Sitten seuraavassa hyödyntää sitä juuri oppimaansa ja tekee sen kyseisen kohdan paremmin, mutta samalla oppii taas jonkun uuden asian ja taas valmistunut työ ei olekkaan täydellinen. Kierre on loputon ja jatkuva, eikä näin koskaan pysty olemaan täysin tyytyväinen työnsä tulokseen vaikka se olisi kuinka hieno ja muiden mielestä täydellinen. Hymyssä suin tämä on vaan hyväksyttävä ja kiitollisena jatkettava loputonta oppimista.


Tämän jatkumon ansiosta olen kuitenkin kehittynyt helmentekijänä ja on valtavan hieno asia huomata, että joku asia mitä en viime vuonna hallinnut sujuu nyt. Minulta on jopa pyydetty kaksi tutoriaalia Glass Line Magazineen viimeisen vuoden aikana. Viime vuoden huhtikuussa julkaistiin tutoriaalini kuinka hienohopeaa voi käyttää helmen koristelussa ja tänä vuonna vaaleanpunaisesta helminorsusta. Tyttäreni kanssa teimme myös Youtube videon kukkamurrinin teosta parin aikaisemmin julkaistun videon lisäksi.


Syksy tarkoittaa minun kohdallani myös melkoista säilöntä ja marjastus rumbaa sekä puutarha hommaa, mutta joka päivä teen jotain myös studiolla. Mielenkiinnolla odotankin taas syksyn yhteistyökuvioita sekä Suomessa että ulkomailla. Muutama haavekin on vielä täyttymättä.



sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Kuulumisia pitkän tauon jälkeen

Uusi studioni tuntuu nielaisseen minut niin että kaikki muu -kuten tämä blogi- tuntuu jääneen unohduksiin, tai ainakin nukkuu Ruususen untaan. En tiedä onko se laisinkaan huono asia, sehän vain kiistatta todistaa kuinka onnistunut ratkaisu koko studio oli. Viihdyn siellä todella hyvin ja tuntuu siltä että se näkyy myös työni tuloksissa.


Alkuvuodesta innostuin murrineista. Itseasiassa huomasin, että osaisin tehdä niitä itse. Olin toki koittanut tehdä murrineita jo aikoja sitten ja onnistunutkin sellaisissa hyvin yksinkertaisissa murrineissa melko hyvin, mutta tällaisen kolmiulotteisen murrinin teossa ja  sen istuttamisessa helmeen oli edelleen runsaasti opittavaa.
Ihan tiedoksi niille, jotka eivät tiedä mikä murrini on niin se on tuollainen pieni yksityiskohta, joka tehdään lasitangoksi ja leikataan sitten pieniin osiin, jotka sulatetaan isompaan työhön. Näin saadaan todella pieniä yksityiskohtia. Tuossa ylläolevan helmen kukat ovat noin 3-5mm halkaisijaltaan.

Ruusumurrinit ovat tässä helmessä minun tekemäni, mutta perhosen olen ostanut, sen on tehnyt Jackie Gundelfinger, Amerikkalainen lasitaiteilija.  Perhosen valmistamiseen tarvitsisin sellaisen muotin ja parempi olisi jos polttimeen saisi tehokkaamman liekin kuin mitä minulla tällä hetkellä on, joten perhosta en vielä pääse edes yrittämään. Ehkä eräänä päivänä sekin onnistuu, mutta toistaiseksi ostan perhoseni Jackielta. Alkuvuodesta tein paljon näitä isoreikäisiä helmiä, jotka ovat siitä käteviä että tällaisen helmen voi pujottaa suoraan ketjuun, koska lukko kuin lukko menee tuosta reiästä läpi. Haluaisin kuitenkin saada helmet viimeisteltyä niin että tuossa reiän ympärillä olisi sellainen hopeinen reunus. Kokeilin sellaisia liimattavia, mutta jäin epäilemään liimauksen kestävyyttä.


Tänä syksynä tein itselleni myös mehiläismurrinin. Ensimmäinen versio ei ollut sitä mitä hain, mutta tämä toinen versio onnistui minusta todella hyvin. Näitä hunajaisia helmiä on ollut todella hauska tehdä ja minusta tuntuu että ne paranevat joka kerta. Melkein kuulen surinan ja maistan makeuden.


Keväällä ostin myös ensimmäisen muottini, jolla voi tehdä halkaisijaltaan kolme senttiä olevia linssin muotoisia helmiä. Kuvittelin että sillä saa helposti kauniin muodon helmeen. Arvata saattaa että olin väärässä. Sain kyllä tehdä useammankin harjoituskappaleen, että pääsin siihen vaiheeseen, missä muoto oli edestä katsoen symmetrisen pyöreä ja sivulta kaunis litteä soikio ja ehkä vaikein kohta on saada reiän ympäristö kauniiksi sileäksi ja huomaamattomaksi. Puhukoon yllä oleva kuva puolestani. Tähän en voi kuin olla tyytyväinen.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Luova työ

Mitä työtä ikinä tekeekin, siitä pitäisi saada edes jonkinlaista tyydytystä, sen tekemisen pitäisi olla ilo ainakin useimpina päivinä. Luulen ettei sellaista työtä olekaan, missä ei aina joskus tulisi kyllästymisen tai tuskastumisen hetkiä, mutta niiden pitäisi olla vain hetkiä, ei jokapäiväistä kaihertamista. Tosi monella kuitenkin tuntuu olevan käsitys, että jos työ on kivaa, niin se ei ole työtä, eikä siitä ainakaan mitään pitäisi maksaa.


Minun työni on kivaa ja huomaan tosi usein muiden ajattelevan että minä puuhastelen tai askartelen päivät pitkät ja käyn sitten välillä vähän metsässä haahuilemassa. Ymmärrän kyllä hyvin, että helmentekijä ei kuulosta ammatilta ja taiteilija on titteli, joka ei sekään viittaa "oikeaan" työhön, eikä inspiraation etsiminen ei voi olla osa työtä. Mutta tämä nyt on minun työtäni, minä olen yrittäjä, joka yrittää saada toimeentulonsa valmistamalla helmiä ja myymällä niitä. Minulla ei oikeastaan ole vapaapäiviä, viikonloput ovat ihan yhtä työntäyteisiä kuin viikotkin, lakisääteiset lomat ovat minulle tuntematon käsite, samoin kahdeksan tunnin työpäivä.


Luovassa työssä on aikoja, jolloin tämä niin sanottu inspiraatio iskee ja silloin junaa ei voi pysäyttää. Pää vaatii käsiä toimimaan, sitä on vain tehtävä itsestään ulos koko ajan. Jos onni on myötä, niin tulosta syntyy koko ajan tai sitten tulee sutta ja on vain harjoiteltava ja harjoiteltava, jotta saa syntymään sen mikä kuva on jossain sielun syövereissä. Tämä tekeminen on siis joko tämän työn palkinto tai kirous. Jokaisessa työssä on kuitenkin pieni pala omasta itsestä ja se on dramaattisesti sanoen sydänverellä tehty.Tässä työssä ei ehkä koskaan pääse maaliin ja voi sanoa, että olen valmis. Aina on kehitettävää ja siksi tämä ei myöskään muutu tylsäksi. Lisäksi siinä polttimen ääressä on pakko keskittyä juuri siihen hetkeen, ei ole eilinen ja huominenkaan ei ole vielä tullut.


Mutta eihän tämä työ pelkkää polttimella istumista ole. Pitää tehdä tikkuja, jotta voi niihin tehdä helmiä ja valmiit helmet pitää irroitella niistä tikuista ja puhdistaa. Puhdistus on tylsää hommaa. Sitten pitää eroitella jyvät akanoista ja kuvata ne onnistuneet, mitata ne ja miettiä missä ne myisi ja laatia se myynti ilmoitus. Kuvaamisessa kuluu joskus todella paljon aikaa, varsinkin talvella kun valaistus on vaikea saada kohdilleen. Jos sitten saa kaupan syntymään pitää tehdä lähetyslista ja lasku, paketoida helmi postituksen kestävästi ja kuskata se postiin. Pitää myös hankkia materiaalit kuten lasit, postipaketit, helmirasiat, postimerkit, tulostuspaperi ja -musteet ja kaikenlaista muuta pientä. Tässä saa joskus tuntikausia kulumaan tietokoneen ääressä samoin kuin siinä myyntivaiheessa. Siinä polttimellakin saa kulumaan päiväkausia siihen kun pitää testailla erilaisia laseja ja niiden käyttäytymistä ja tehdä niitä harjoituskappaleita, joita ilman ei synny niitä oikeasti onnistuneita yksilöitä. Sitten on kaikenlaista tylsää paperihommaa, vaikka kirjanpitäjä onneksi hoitaakin sen kaikkein tylsimmän ja vaikeimman osuuden.
Mutta siis vaikka työ onkin luovaa ja ulospäin näyttää pelkältä huvittelulta niin se voi oikeasti sisältää tosi paljon kaikkea, mikä ei näy ulospäin. Kaikenlisäksi minä otan tämän työn ihan vakavasti ja koitan siitä hankkimillani tuloilla maksaa laskuni. Ihan oikeasti minäkin käyn ruokakaupassa, kulutan sähköä, maksan nettiliittymästä ja puhelimesta,eikä ilman veroja ja vakuutuksia selviä luovasta työstäkään.


torstai 27. lokakuuta 2016

Työhuone muuttuu studioksi

Kesällä jouduin siirtämään helmentekopöytäni autotalliin työhuoneeni remontin tieltä. Työhuoneeni ei kylläkään ole oikeastaan koskaan näyttänyt työhuoneelta. Tilasta puuttui pari väliseinääkin kokonaan ja kaikenlisäksi se oli pikkuhiljaa, salakavalasti muuttunut varastoksi. Yksi nurkka oli minun käytössäni ja kaikki muu kauheaa kaaosta. Siihen olin kylläkin tottunut, asia vaivasi lähinnä vain silloin kuin joku ulkopuolinen tuli työhuoneellani piipahtamaan. Pääasiassahan minä olin siellä aina yksin ja helmiä tehdessäni muu maailma siirtyy jonnekin kauemmas, on vain liekki, lasi ja minä.
Mutta kesällä mieheni ilmoitti että nyt aloitetaan remontti. Ensimmäiseksi pakkasin kaikki lasit, työvälineet, uunin ja työpöytäni autotalliin. Sitten tyhjennettiin tila kaikesta muusta, joka oli kyllä paljolti aivan kaatopaikkaroinaa, sitä sellaista mitä ajattelee ehkä joskus tarvitsevansa, eikä raaski heittää poiskaan, tai josta kuvittelee joskus tekevänsä jotain muuta.


Tila on noin neljä metriä korkea, lattianeliöitä on noin kolmekymmentä sijoittuneena ällän muotoon. Yhtään tiiltä ei ostettu, vaan käytettiin kaikkia niitä, mitä tässä vuosien varrella oli milloin miltäkin työmaalta jäänyt. Seinästä tuli melkoisen riemunkirjava. Punaisia, valkoisia, muutama keltainen tiili ja betoniharkkoa. Olin kuitenkin hirmuisen tyytyväinen, että vihdoinkin vuosien odottamisen jälkeen pääsisin keräämään kaikki työhöni liittyvät samaan tilaan. Helmentekopöytä toisella puolen ja tasolasipöytä toisella ja siihen väliin kaikkeen muuhun tarkoitettu tila.


Mutta ei sitä niin vaan muutettukaan. Miehen visio asiasta oli astetta hienompi tila. Seinät tasoitettiin, maalattiin katto ja sitten maalattiin ne tasoitetut seinät, ikkunoihin uudet listat ja lopulta lattiakin pinnoitettiin ja tehtiin uudet raput sisääntuloon. Korkeaa tilaa käytettiin hyödyksi tekemällä parvi, joka tästä lähin toimisi varastotilana.


Hirveän paljon saatiin kesän aikana valmiiksi, mutta sitten sattui vahinko. Eräänä perjantai-iltana miestäni vietiin ambulanssilla sairaalaan. Rälläkkä oli livennyt jotenkin kädestä ja vedellyt oikean käden sormet ristiin rastiin. Onneksi käsi saadaan kuntoon, mutta jouluun asti menee että sillä pääsee taas töitä tekemään. Työhuoneprojekti on siis edelleen vähän vaiheessa, mutta helminurkkaukseni sinne on jo siirretty. En kuitenkaan pääse siellä vielä täysipainoisesti työskentelemään sillä ilmanvaihto systeemi on vähän vaiheessa ja sen lopulliseen asentamiseen tarvitaan kaksikätinen mies. Olen joka tapauksessa huiman onnellinen tästä tilasta. Siitä tulee kaunis ja toimiva, tulee olemaan ilo tehdä siellä töitä.


Tämän viimeisen kuvan otin kun matalalta paistava syysaurinko loi varjokuviani keskeneräiseen seinäpintaan. Se paistoi vain hetken tästä kulmasta ja teki hienoja valo- ja varjoefektejä saaden rosoisen pinnan elämään. Ajattelen sen symbolivan sitä kuinka ennen niin rosoinen työtilani muuttuu studioksi, tyylikkääksi ja toimivaksi tilaksi, jossa on valoa ja luovuudelle tilaa kukoistaa.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kirjahylly kunniaan

Luin netistä taannoin Kouvolan sanomien jutun, minkä otsikko oli "Kirjat voivat pilata sisustuksen". Tämän artikkelin mukaan Teuvo Loman, joka siis on ymmärtääkseni sisustaja, on sitä mieltä että kirjahyllyt ovat historiaa ja tekevät kodista tunkkaisen tuntuisen. 
Sisustamisesta minulle tulee mieleen sanat; valkoinen, avara, niukka, valoisa ja se näyttää hyvältä naistenlehdissä, sisustusohjelmissa ja asuntonäyttelyssä. Minun kotini on varmasti kauhistus kaikille sisustussuunnittelijoille tai sitten tämä olisi vain haaste, riippuu varmaan ihmisestä. Pointtini on että minun mielestäni näistä sisustetuista asunnoista puuttuu usein kodikkuus. Minusta kodikkuus tulee lämmöstä. Lämpö taas tulee niistä tutuista ja itselle tärkeistä asioista ja esineistä. Mummuni vanha peilipiironki esimerkiksi on varmasti sellainen huonekalu, joka armotta poistettaisiin sisustuksen tieltä. Se on ruskeaksi petsattu ja peili hieman vääristää, mutta minulle se on rakas. Sen on mummuni veli aikoinaan tehnyt. Sillä on historia, se on osa minun historiaani. 
Kirjat ovat minulle tärkeitä, ne kuuluvat ehdottomasti minun kotiini ja juuri sen tärkeytensä vuoksi en halua piilottaa niitä minnekkään, vaan haluan että ne ovat esillä, kirjahyllyssä. Sitä paitsi ne ovat jatkuvassa käytössä, niitä luetaan. Käytän myös paljon kirjastoa ja lainaan kirjoja, mutta aina joskus kohdalle osuu sellainen kirja, minkä haluan ehdottomasti myös itselleni. Sitten kun näen sen jossain myynnissä, kirjakaupassa tai antikvariaatissa, minä ostan sen omaan hyllyyni lukeakseni sen taas uudelleen jonain sopivana hetkenä. Tässä minun omassa pienessä kirjastossani lepää sekä silmäni että sieluni.


Nyt viimeksi otin sieltä hyllystäni Jeanne Bourin kirjat "Toukokuun rakkaus" ja "Syksyn viimat". Toukokuun rakkauden voisi lukea ihan pelkästäänkin, mutta Syksyn viimat on sille suora jatko ja täydentää tarinan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Pariisiin ja kirjat kertovat kultaseppä Brunellin perheen tarinan yhden sukupolven ajalta perheen naisten näkökulmasta ja nimenomaan heidän tarinansa.


Tämä on kertomus rakkaudesta ja intohimosta. Kauniisti ja sensuellisti kirjoitettuna, kirja on kuin balladi jota trubaduurit ovat laulaneet hoveissa. Tarina olisi voinut tapahtua minä aikakautena hyvänsä ja todennäköisesti se olisi ollut hyvin samankaltainen satoja vuosia aiemmin tai tänäpäivänä. Kertomus on ajaton.