Mukavaa syksyä!

Kiitos, että olet & teet maailman hienoimpia helmiä 💗 Näin luki kortissa, jonka äskettäin sain. Kuinka se mieltäni lämmittikään!  Pienillä eleillä voi joskus auttaa paljon, niillä voi pelastaa melkeinpä koko elämän. 

Tämä vuosi on kohdellut kovalla kädellä monia, ja toisilta se on vienyt työt kokonaan. Itse jaksoin vielä kevään porskuttaa, mutta sitten kesän korvalla iski uupumus ja luovuus katosi. Se on paha juttu kun sattuu olemaan luovan alan yrittäjä. Lisäksi luovuus on piirre, jota ei niin vaan pakoteta toimimaan. Menin studiolle, istuin polttimen ääreen enkä saanut mitään syntymään. Taloudellisesti kesä oli katastrofi, mutta henkisesti minut pelasti puutarhani. Siellä riitti puuhaa aamusta iltaan. Nyt onkin pakastin pullollaan marjoja, hilloja ja mehuja, kellarissa juureksia, säilykkeitä, kuivattuja yrttejä purkki kaupalla ja lisäksi ensi keväänä odotan näkeväni kukoistavat kukkapenkit. Mitenkä se Kiinalainen sananlasku sanookaan; jos haluat olla onnellinen koko elämän, ryhdy puutarhuriksi!

Puutarhakauden loputtua alkoi iskeä paniikki, onneksi alkoi tulla pieniä tilaustöitä ja uusia yhteydenottoja asiakkailta. Kortin ihana viesti nosti jo minut ihan uudelle tasolle ja kun sitten studiolle tuli ryhmä naisia helmi ostoksille, niin heidän kanssaan viettämäni parituntisen jälkeen olin jo palauttanut taas uskon omaan osaamiseeni ja luovuuden portitkin alkavat naristen avautua. Nyt tuntuu taas siltä, että voin hyvillä mielin istua polttimen ääreen, antaa virran viedä ja tehdä jotain kaunista.

Näitä käsityönä tekemiäni helmiä ja koruja löydät pienen kokoelman verkkokaupastani https://piaeliina.fi/kauppa/  jos vaikka haluat ilahduttaa jotakuta.

Kirjahylly kunniaan

Luin netistä taannoin Kouvolan sanomien jutun, minkä otsikko oli "Kirjat voivat pilata sisustuksen". Tämän artikkelin mukaan Teuvo Loman, joka siis on ymmärtääkseni sisustaja, on sitä mieltä että kirjahyllyt ovat historiaa ja tekevät kodista tunkkaisen tuntuisen. 

Sisustamisesta minulle tulee mieleen sanat; valkoinen, avara, niukka, valoisa ja se näyttää hyvältä naistenlehdissä, sisustusohjelmissa ja asuntonäyttelyssä. Minun kotini on varmasti kauhistus kaikille sisustussuunnittelijoille tai sitten tämä olisi vain haaste, riippuu varmaan ihmisestä. Pointtini on että minun mielestäni näistä sisustetuista asunnoista puuttuu usein kodikkuus. Minusta kodikkuus tulee lämmöstä. Lämpö taas tulee niistä tutuista ja itselle tärkeistä asioista ja esineistä. Mummuni vanha peilipiironki esimerkiksi on varmasti sellainen huonekalu, joka armotta poistettaisiin sisustuksen tieltä. Se on ruskeaksi petsattu ja peili hieman vääristää, mutta minulle se on rakas. Sen on mummuni veli aikoinaan tehnyt. Sillä on historia, se on osa minun historiaani. 

Kirjat ovat minulle tärkeitä, ne kuuluvat ehdottomasti minun kotiini ja juuri sen tärkeytensä vuoksi en halua piilottaa niitä minnekkään, vaan haluan että ne ovat esillä, kirjahyllyssä. Sitä paitsi ne ovat jatkuvassa käytössä, niitä luetaan. Käytän myös paljon kirjastoa ja lainaan kirjoja, mutta aina joskus kohdalle osuu sellainen kirja, minkä haluan ehdottomasti myös itselleni. Sitten kun näen sen jossain myynnissä, kirjakaupassa tai antikvariaatissa, minä ostan sen omaan hyllyyni lukeakseni sen taas uudelleen jonain sopivana hetkenä. Tässä minun omassa pienessä kirjastossani lepää sekä silmäni että sieluni.

Nyt viimeksi otin sieltä hyllystäni Jeanne Bourin kirjat "Toukokuun rakkaus" ja "Syksyn viimat". Toukokuun rakkauden voisi lukea ihan pelkästäänkin, mutta Syksyn viimat on sille suora jatko ja täydentää tarinan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Pariisiin ja kirjat kertovat kultaseppä Brunellin perheen tarinan yhden sukupolven ajalta perheen naisten näkökulmasta ja nimenomaan heidän tarinansa.

Tämä on kertomus rakkaudesta ja intohimosta. Kauniisti ja sensuellisti kirjoitettuna, kirja on kuin balladi jota trubaduurit ovat laulaneet hoveissa. Tarina olisi voinut tapahtua minä aikakautena hyvänsä ja todennäköisesti se olisi ollut hyvin samankaltainen satoja vuosia aiemmin tai tänäpäivänä. Kertomus on ajaton.

Tampereella

Minulla oli aamulla tapaaminen Tampereella, Amurin helmessä. Amurin helmi on kahvila työläismuseokorttelissa Satakunnankadulla. Minulle tuli kiireinen lähtö kotoa, enkä ehtinyt syödä aamiaista ja tavallaan en sillä nyt pitänyt niin väliäkään, sillä tiesin saavani erittäin mainion aamiaisen Amurin helmessä.

Astuessani ovesta sisään kello oli vähän yli kahdeksan ja kassalle oli pieni jono, joka kuitenkin eteni mukavasti. Maksoin aamiaisen 7,50€ ja ryhdyin täyttämään aamiaistarjotintani. Lautasellinen maistuvaa puuroa, johon sai valita lisukkeeksi mustikkakeittoa tai mansikkahilloa, vastaleivottuja lämpimiä sämpylöitä, tarjolla oli muutakin leipää, mutta valitsin sämpylät, leikkeleitä, kurkkua, tomaattia, kananmunaa ja kuppi kahvia. Vaikka paikkalla oli useita muitakin aamiaisella, niin löysin helposti vapaan pöydän johon istuin syömään ja odottelemaan mentoriani. Hänen saapuessaan kävin hakemassa vielä aamiaiseen kuuluvan santsikupin ja vastaleivotun muhkean voisilmäpullan. 

Täydellä vatsalla olikin mukava paneutua koulutusasioihin. Suosittelen lämpimästi käymään Amurin Helmessä jos satut kulmilla liikkumaan, itseasiassa sinne kannattaa kyllä lähteä ihan vasitenkin. Paikka on tunnelmallinen valkoisine pöytäliinoineen ja vanhoine kalusteineen, leipomukset aina tuoreita, kahvi hyvää ja hinnaltaan edullista, aamiaisen lisäksi voi käydä myös lounaalla. Lounaslista löytyykin täältä *klik*.

Tapaamisen jälkeen kävelin keskustaan hoitamaan asioita. Aurinko paistoi, kaupunki näytti parhaita puoliaan ja Amurissa sireenit ja ruusut tuoksuivat. Autolle palatessani kävelin Finlaysonin kirkon ohitse ja koska siinä oli kutsuvasti ovet auki päätin piipahtaa katsomaan, miltä kirkko sisältä näyttäisi. Sisällä ei ollut muita, mutta etuosassa kolme nuorta viritteli soittimiaan ja pian salin täyttikin musiikki. Istuin penkille kuuntelemaan tätä yllättävää yksityiskonserttia, joka kohdalleni sattui. Istuin pitkän tovin kuuntelemassa ja annoin sieluni levätä.

Ennen poistumistani kävin kiittämässä nuoria tästä musiikkituokiosta ja he kertoivat olevansa paikalla musisoimassa koko kesän. Tässä sitten toinen syy vierailla Tampereella, ilmainen konsertti Finlaysonin kirkossa. 

Jatkoin kävellen matkaani kohti Hämeenpuistoa ja ohitin Pikkupalatsin. Ajattelin että sielläkin olisi mukava joskus käydä, ehkä joskus joku pitää siellä juhlat joihin minut kutsutaan tai varmemmin ehkä ilmottautumalla avoimelle yleisökäynnille. 

Hämeenpuisto päättyy Näsinkallioon ja tähän upeaan Näsinkallion suihkulähteeseen. Olis ollut mielenkiintoista kävellä portaat suihkulähteen takana ylös ja käydä tutustumassa Näsilinnaan. Museo ei kuitenkaan olisi tänään ollut auki, joten jätin käynnin seuraavaan kertaan. Mietin kuitenkin, kuinka paljon Tampereen tällä kulmalla on nähtävyyksiä, näiden edellämainittujen lisäksi olisi vielä Tallipiha ja sitten ihan erilaista huvia Näsinkallion toisella puolen Särkanniemi ja Sara Hildenin taidemuseo sekä kaikennäköistä muuta, mistä en mitään tiedä. Onneksi oli kaunis alkukesän ilma, minulla auto parkissa kaupungin laidalla joten tuli käveltyä ja nähtyä kaupunkia eri silmin kuin yleensä siellä kiireellä asioita hoitaessani.

Marraskuu

Kuukausi siitä kun tänne viimeksi kirjoitin! Näin pitkää taukoa ei ole tullut pariin vuoteen. Syksylllä epäilin näin käyvän, ei vain ole ollut aikaa pysähtyä tähän koneen äärelle kirjoittamaan. Tai jos jossain välissä on aikaa ollutkin, niin pää on ollut aivan tyhjä tai sitten liian täynnä kaikkea.

Koulun puitteissa minun piti käyttää lokakuu siihen, että saan web sivuni uusittua uuteen kuosiin. Homma lähti kyllä ihan käyntiin ja pyysin jopa tarjouksia sivujen tekijöiltä. Aloin myös saada päässäni hahmotettua, millaiset niiden sivujen noin pääpiirteissään pitäisi olla. Mutta jos nyt joku käy katsomassa, niin mitään ei niille sivuille ole tapahtunut, kaikki on aivan entisellään. Valitettavasti.

Kävi nimittäin niin, että se toinen asia, mihin sieltä koulusta apua halusin, eli ulkomaankauppa, tulikin päälimmäiseksi, enkä sitten vaan enää osannutkaan ajatella niitä kotisivuja. Tai ajattelin kyllä, mutta siihen se sitten jäikin, ajatukseksi taka-alalle. Ensimmäiseksi tuli Paypal-tilin avaaminen.

Miten voikin lopulta niin yksinkertainen asia tuntua niin vaikealta. Surffasin netissä etsimässä kaiken mahdollisen tiedon Paypalista. Kuinka se avataan ja miten se toimii, mitä mieltä muut ovat siitä. Siihen avaamiseenkin löytyi useampia suomenkielisiä sivustoja, mutta silti se oli minulle kuin joku mörkö, enkä vaan jotenkin päässyt siinä eteenpäin. Lopulta sen sitten onnistuin itselleni luomaan, eikä se todellisuudessa yhtään vaikeaa edes ollut. Jotenkin vain olin onnistunut tekemään siitä itselleni ongelman.

Kun sitten kerran sain tämän tilin avattua, niin pääsin yrittämään sitä kaupantekoakin Suomen rajojen ulkopuolelle. Se ihan ensimmäinen kauppa kävikin sitten lopulta niin nopeasti, että en oikein itsekään uskonut. Ensimmäisen laskun lähettäminen jännitti, mutta ei siinäkään mitään kummallista lopulta ollut, kuten ei siinä paketin lähettämisessäkään, tullikaavakekin oli ihan yksinkertainen. Turhaan olin siis lykännyt ja jännittänyt koko asiaa. Todella nopeasti sukelsin tähän uuteen ulottuvuuteen ja sain homman jo hyvälle alulle, kun sitten tuli tämä postilakko. Siihen loppui kuin kanan lento. Olipahan lyhyt, mutta nopea kokemus. En voi kuin toivoa, että pääsen uudestaan jatkamaan siitä mihin jäin, eikä minua tämän lakon aiheuttaman tauon vuoksi hyllytetä. 

Koska tämä kaupantekoni nyt pysähtyi olen sitten keskittynyt tekemään helmiä. Ajattelin, että kun lakko on ohitse, niin minulla olisi ainakin hyvä kokoelma tarjottavana. Aika hienoja helmiä on syntynytkin. Eilenkin tein monta tuntia helmiä ja kyllä oli mieleni hyvä kun menin uunia aamulla tyhjentämään. Siellä oli yksi, jonka sanoisin olevan lähes täydellinen helmi. Siinä on kaikki kohdallaan, katsoo sitä miltä puolelta hyvänsä, niin se näyttää hyvältä. En laita siitä nyt kuvaa, koska ilma on pimeä ja joudun ottamaan kuvat sähkövalolla, eikä se ole paras mahdollinen kuvausvalo. Täydellisestä helmestä pitää kuvakin ottaa täydellisessä valossa, odotan siis kunnes aurinko taas paistaa. Eivätkä nämä riikinkukkohelmetkään yhtään hullumpia ole!

Sataa, sataa...

...ja ropisee. Vähempikin riittäisi. Alkaa ihan jo tuntemaan fyysistä kipua kun sade ropisee katolla, lämpömittari näyttää korkeintaa viittätoista astetta ja tuuli vonkuu nurkissa. Meneehän tämä kesä tässä villasukissa, villapaidassa, välihousuissa ja kumisaappaissa, mutta miten tämän jälkeen jaksaa sen pitkän, pimeän, kolean syksyn? Parempi kun ei ajattele.

Muistan tämän päivän, kun olin mansikkamaalla poimimassa mansikoita. Unohdan, että silloinkin puhalsi kylmä tuuli, niin että iho oli kananlihalla paljaissa käsivarsissa. Katson vain tätä kuvaa ja muistan sinisen taivaan ja mansikan maun.

Matkalla mansikkamaalle, pysähdyin hetkeksi tienpientareelle missä päivänkakkarat kurkottivat kohti aurinkoa. Suuret siniset kellokukat helisivät hiljaa tuulessa ja heinä tuoksui.

Keskityn keräämään talteen tämän kesän kypsättämän suuren marjasadon. Onhan tästä jatkuvasta sateesta se hyöty, että kaikki marjat ovat suuria ja meheviä, sekä niitä on paljon. Jotenkin kummasti ne ovat kyllä imeneet itseensä kesän maun.

Syksyn pimeinä iltoina otan vadelmia pakkasesta ja teen vadelmarahkaa tuulihattujen täytteeksi, suljen silmäni ja kuvittelen istuvani auringossa katukahvilassa. Teen lakkahilloa ja kasaan sitä jäätelön päälle, tungen varpaani takan kuumentuneeseen kylkeen ja kuvittelen rantahekan lämmittävän niitä.

Ehkä ne lapsuuden kesätkään eivät olleet aina niin lämpöisiä kuin, mitä muistelee. Ehkä silloinkin oli kylmiä ja sateisia kesiä ja mieli vaan tekee tepposiaan kun haluaa muistaa vain sen lämmön ja auringonpaisteen. Se kasvaa, mihin keskittyy. Parasta siis katsoa tarkkaan, mihin keskittyy.

Kukkakimppuja

On tällä koleallakin kesällä puolensa, kukat kukkivat kauemmin. Sadekin on saanut kaiken rehottamaan runsaana, eikä ole tarvinnut itse tarttua kastelukannuun kertaakaan. Sade on myös opettanut minua tekemään kukkakimppuja maljakkoon.

Aiemmin en ole raaskinnut taittaa juuri yhtään kukkaa sisälle maljakkoon. Ensinnäkin kukat kestävät ulkona kauemmin ja toiseksi minusta on aina tuntunut, että jos yksikin varsi on poissa kukkapenkistä sen huomaa hirveänä lovena heti. Tämä viimeinen kuvitelma on nyt osoittautunut todellakin kuvitelmaksi, ei sitä huomaa, niitä kukkia on kuitenkin niin paljon.

Erityisesti olen tänä kesänä tehnyt kimppuja ruusuista ja pioneista. Pioneista siksi että sade on tehnyt ennestäänkin painavat kukat vielä painavammiksi ja saaneet varret tuesta huolimatta taittumaan, jopa katkeamaan.

Minun kaikki ruusuni ovat pensasruusuja, koska ne kestävät parhaiten näitä Suomen talvia. Pensasruusut ovat sitten huonoja maljakkoruusuja. Ne eivät kestä maljakossa kuin päivän pari, parhaimmillaan ehkä kolme päivää. Olen kuitenkin napsinut niitä sellaisina juuri avautuvina nuppuina ja silloin ne aukeavat sisällä maljakossa ja kestävät kolme, neljä päivää. Lakastuneet kukat pistän kompostiin ja haen taas pihalta uudet.

Minulla kasvaa neljää erilaista pionia, kymmenessä eri puskassa ja pensasruusuja on kymmenen eri lajia, yli kahdessakymmenessä pensaassa. Että kyllä siinä pitäisi poimittavaa riittää. Pioneista osa on kyllä vielä kovin nuoria ja näin ollen niissä ei kovin runsasta kukintaa ole, neljä on sellaista, että niissä ei ole vielä kukkia ollenkaan. Pensasruusut ovat kaikki jo useamman vuoden vanhoja, ja kaikissa on tänä vuonna hyvä kukinta. Johtunee leudosta talvesta ja riittävästä kosteudesta.

Lämpöisinä kesinä ruoka katetaan aina ulos ja kahvit nautitaan pihakeinussa. Nyt kun joutuu olemaan enemmän sisällä, kukat maljakoissa tuovat palan puutarhaa sisällekin. Ja ovathan ne minulle myös se ehtymätön inspiraation lähde, kaikkein mieluiten kun teen niitä kukkahelmiä.

Juhannus

Viikon sisälle mahtui kolmet juhlat. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, tai ennemminkin ne olisi voinut ripotella vähän pidemmälle ajanjaksolle, jotta niistä olisi päässyt paremmin nauttimaan. Juhannus oli tämä viimeisin juhla ja perinteiseen tapaani vietin sitä mökillä. Voi laskea yhden käden sormilla ne juhannukset, jotka olen viettänyt jossain muualla kuin vanhempieni mökillä. Jossain kohtaa elämää se oli pakko, ja haikailin muualle, kunnes siitä tuli tottumus, enkä enää edes mieti muita vaihtoehtoja. Paitsi joka juhannus mieleeni tulee ajatus, että miten on mahdollista että taas menen saman kaavan mukaan.

Vaikka ei tämä mikään huono tapa ole. Siellä on aina enemmän tai vähemmän sukulaisia, ainakin kokkoa katsomassa. Kokko on joka vuosi komea ja maisema kaunis. Rannassa on myös savusauna ja sen löylyille yöttömänä yönä ei kyllä löydy vertaa. 

Yöllä katselin rannassa kuinka silkkiuikku pullahti pintaa sukelluksista ja lipui hetken tyyntä vedenpintaa pitkin. Ehkä se huomasi minut siinä rannalla, kun se sukelsi uudelleen ja ilmestyi taas matkan päästä pintaan. Yritin ottaa siitä kuvan ja silloin se juoksi siipiään räpytellen juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella keskemmälle järveä.

Kauneutta näistä minun juhannuksistani ei ainakaan puutu.

Saikulla

Maanantaina pääsin saamaan vähän tuntumaa minulle aivan uuteen materiaaliin. Nimittäin saveen. Olin ilmottautunut yhdelle kansalaisopiston kurssille, missä siirretään kuvia savitaululle. Harmitti vaan kun selkä ei ole vieläkään oikein kunnossa ja en pystynyt oikein kunnolla savea käsittelemään. Opettaja sitten sen minulle kaulitsi levyksi, mistä vain leikkasin sopivan kokoiset palat. Nämä kehykset sitten sai koristella ja lopuksi siihen keskelle siirrettiin kuva. Se ensimmäinen kuva, minkä opettaja siihen malliksi siirsi onnistui hienosti, mutta ne kolme muuta mitkä minä sitten laitoin eivät niin terävinä siirtyneetkään. 

Olin niin sen uuden tekniikan lumoissa, että en huomannut ottaa yhtään valokuvaa. Ne savikiekot jäivat nyt sinne kurssipaikalle, missä opettaja ne polttaa ennen seuraavaa tuntia, jolloin niihin laitetaan lasitus. Seuraavalla tunnilla myös siirretään kuvia lasille. Ensi kerralla otan kuvia ja kerron tarkemmin tästä kurssista.

Muutenkin tämä viikko on ollut sellaista kärsivällisyyden oppimista. Niin paljon olisi kaikkea puuhaa, mitä ei nyt voikaan tehdä tuon selän takia. Pihalla on ihan sama minne suuntaan katsoo, kun aina olisi jotain laitettavaa. Kasvimaa on aivan käsittelemätön, kasvihuone levähtänyt, taimet kasvavat ulos purkeistaan ja visiot uusista kukkapenkeistä ovat yhä visioita. Lapioon en uskalla tarttua vielä. 

Eilen posti toi laatikon uusia, ihanan värisiä lasitankoja. Niitä nyt himoitsisin päästä helmiksi muokkaamaan. Toistaiseksi täytyy tyytyä ihailemaan näitä viime viikolla valmistamiani kukkahelmiä. Ensimmäisen kerran hoksasin tehdä näihin kolmiulotteisuutta kerroksina. Ihmettelen vaan, miten en sitä aiemmin ole tullut ajatelleeksi. Huomenna uskon kyllä pystyväni jo ainakin tovin polttimen ääressä istumaan, lapiohommia pitänee odotella ensi viikkoon.

Hyvää Äitienpäivää!

Minun äitienpäiväni on jo tänään. Hirvipata hautuu uunissa ja kohta alan valmistamaan lisukkeita. Ainakin yksi lapsi saapuu tänään ja lupasin laittaa ruuan. Tai laittaisinhan sen joka tapauksessa, mutta nyt teen vähän enemmän. Mukava sitten syödä yhdessä.

Aiemmin olin ehkä pikkuisen vaivautunut näistä äitienpäivistä. Se oli jotenkin niinkuin pakko muistaa äitiä, pakko tehdä vierailu, pakko ostaa kukkia, pakko olla kakku ja pakko odottaa sängyssä kun lapset sotkivat keittiössä aamukahvia. Varsinkin silloin, kun olin jo itse äiti, silloin oli se oma äiti ja puolison äiti ja kaikkia olisi pitänyt huomioida sinä samana päivänä. Äitienpäivästä meinasi tulla stressipäivä.

Minä kyllä nykyään ajattelen, että se äitienpäivä on joka päivä ja toivon lastenkin niin ajattelevan. Toivon olevani heille yhtälailla tärkeä vuoden muinakin päivinä ja haluan että he muistavat minua silloin kun se heille tuntuu parhaimmalta. En ota nokkiini, jos juuri siinä kalenterissa kirjattuna äitienpäivänä emme ehkä tapaakaan. Toivon, että he auttavat minua silloin kun minä apua tarvitsen, tuovat sen kukan silloin kun heille tulee ahaa-elämys, että tuohan sopii äidille ja muistavat, että olen olemassa ja rakastan heitä, missä sitten kulloinkin satumme olemaan. 

Läppäriostoksilla

Minun piti eilen lähteä Tampereelle heti aamiaisen jälkeen. Minä en yhden asian vuoksi lähde, vaan nytkin olin saanut kerättyä useamman syyn. Piti ostaa tyttärelle uusi läppäri, edellinen tuli tiensä päähän jo jokin aika sitten.  Kävisin myös poikani luona Kangasalla. Hän on sairaana ja olin hieman huolestunut hänen voinnistaan, samalla hän voisi tehdä siihen läppäriin ne välttämättömät käyttöönotto säädöt. Kolmanneksi sitten kävisin ostamassa muutamia juttuja, mitä täältä maalta ei saa, kuten sen 1,5kg Vanish purkin. Minä luotan pinkkiin ja täältä saa vaan niitä pieniä purkkeja.

Tyttäreni oli ottanut valmiiksi selvää mahdollisista läppärivaihtoehdoista ja minulla oli muistilappu mukana kun astuin Lielahden Gigantin ovesta sisään. Löysin heti myyjän, mutta hänellä oli rupatteluhetki kesken, joten jäin odottelemaan. Jonkun ajan kuluttua näin toisen myyjän hieman kauempana ja ja käännyin hänen puoleensa. Hän oli kuitenkin kännykkämyyjä ja kehotti kääntymään tämän jo mainitsemani myyjän puoleen. Aikani odoteltuani hänen juttukaverinsa siitä lähti ja minä sain esittää asiani. 

Tyttären ehdotus oli sellainen tarjouksessa oleva norm. 499€ ja nyt 349€. Olin täysin valmistautunut vain ottamaan laitteen mukaani ja tuomaan sen Kangasalan kautta kotiin. Myyjä kuitenkin huomautti, että koneen päivittämisessä käyttökuntoon menee ainakin viisi tuntia ja lisäksi siihen olisi tarvinnut ostaa joku viidenkympin lisäosa ja toinen kolmenkympin lisäosa ja mieluiten vielä joku kolmaskin liitännäinen, jotta kaikki toimisi. Hiukan ihmettelin, että miten se nyt niin vaikeaa on ja totesin että hintakin on siis paljon kalliimpi kuin siinä hintalapussa. Sanoin kuitenkin, että jos nyt vaan ostan sen ja sitten jos poikani ei osaakaan laittaa sitä käyttökuntoon niin palaan sitten heille ja annan sen heidän asennettavakseen. Myyjä valaisi minua, että asennus on paljon kalliimpi jos sitä ei tee siinä oston yhteydessä. Ajattelin kuitenkin että on tosi tyhmää jos joudun sitten taas seuraavana päivänä tulemaan takaisin sitä hakemaan ja silloin se hintakin on pompannut jo ihan eri hintaluokkaan. 

Niin sitten soitin pojalleni ja kysyin että onko hän tietoinen että se asentaminen kestää niin monta tuntia. Hän kehotti minua lähtemään Gigantista ja menemään vaikka siihen lähellä olevaan Prismaan ja ostamaan sen koneen sieltä. Saman hintaluokan koneita on kuulemma sielläkin ja sellaisia missä kaikki on valmiina. Marssin siis Prismaan. 

Siellä oli taas nuori mies kodinkoneosastolla, jolta kysyin läppäriä. Hän hymyili ystävällisesti, katsoi silmiin ja kysyi millaiseen käyttöön. Minä selitin ja hän ohjasi minut laitteen eteen joka maksoi 395€. Kysyin kuinka kauan sen käyttöön asentaminen kestää. Ei montaa hetkeä, siinä oli kaikki valmiina, virustorjuntaohjelmaksi hän sanoi tässä tapauksessa riittävän joku netistä ilmaiseksi ladattava. Hän näytti mallikoneelta miltä Windows 8.1 näyttää ja hetken katsoimme yhtä videota Youtubesta jotta näkisin kuinka ohjelma pyörii, halvassa koneessa toiminnat kun ovat hieman hitaammat kuin kalliissa laitteessa. En huomannut mainittavaa eroa. Tämän laitteen hinta oli ihan sama sitten kassallakin kuin hyllyssä, siihen ei tarvinnut ostaa mitään lisiä. Lisäksi näillä kahdella myyjällä oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Ainoa yhtäläisyys oli, että molemmat olivat nuoria miehiä. 

Kuulin sittemmin, että gigantin myyjät ovat provisiopalkalla. Toisin sanoen sellaisen halvan tarjouskoneen ostaja ei ole hyvä asiakas ja siksi hän koitti myydä siihen minulle kaikenlaisia liitännäisiä. Ilmeisesti ajatellen, että olen asioista perilläolematon vanhempi naishenkilö, jolle tämä kaikki menee läpi. Periaatteessa hän olikin oikeassa, enhän minä näistä koneista mitään tiedä, mutta tiedän kyllä koska minua kohdellaan jotenkin huonosti ja siellä Gigantissa tunsin kyllä olevani todellisen vedätyksen uhri. Prismassa taas olin asiakas, jota ei pidetty tyhmänä vaan sain oikeasti hyvää palvelua ja vaikka myyjä tiesikin kaikesta paljon enemmän kuin minä, hän ei kuitenkaan saanut minua tuntemaan itseäni mitenkään huonommaksi. Ensimäisen kerran jätin myös asiakaspalautetta hyvästä palvelusta sinne Prisman infoon. 

Lopulta poikani käytti muutaman hetken laittaessaan läppärin sisarelleen käyttökuntoon ja tytär oli illalla hyvin tyytyväinen uuteen koneeseensa. Minä olin tyytyväinen, että olin saanut edullisen koneen. Lisäksi mieleni oli hyvä siitä, että olin jättänyt sen positiivisen asiakaspalautteen ja ihan oikeasti toivon sille nuorellemiehelle hyvää tulevaisuutta. Hän pelasti minun päiväni.

Tästä tuli mieleeni elokuva Pretty Woman, jossa Julia Roberts palaa ostostensa kanssa vaatekauppaan, missä häntä on kohdeltu huonosti ja kysyy myyjältä onko tämä provisiopalkalla. Myyjä vastaa olevansa ja Julian repliikki tähän on :"You made a mistake, huge mistake." 

Hiihdon hurmaa

Luin Susannan kokemuksia hiihtämisestä ja siitä tuli mieleeni oma hiihtohistoriani. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa. Siellä ei paljon hiihdelty ja kun sitten menin ensimmäiselle luokalle, niin silloin piti osallistua kansanhiihtoon. Se oli joku tapahtuma, missä määrätyn mittainen matka piti hiihtää. Hämärään on jäänyt, mikä tarkoitus tällä hiihdolla oli, mutta koska en ollut hiihtänyt koskaan aikaisemmin eikä minulla ollut edes suksia, niin sain sitten käyttööni äitini sukset. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna niiden on täytynyt olla aivan järjettömän suuret ekaluokkalaiselle, mutta ei siihen aikaan varmaan tuollaisella ollut merkitystä, ehkä minulla oli äidin monotkin, en muista. Sen muistan, että hiihtäminen oli yhtä tuskaa. Latu kiersi jotain leikkikenttää, missä keskellä oli luistinrata. Lopulta siinä kävi niin, että laskin ladulta päin vieressä olevaa kerrostaloa ja siinä meni sitten toinen suksi poikki. Kivitalo vastaan puusuksi.

Tämän seurauksena sain sitten ihan omat sukset, mutta ei se sitä hiihtämistä mitenkään  helpottanut. Aina se oli yhtä tuskaa. Helsingissä piti suksia vielä raahata bussissa koulumatkat ja aamuisin bussi oli aina täynnä, eikä sinne ollut kiva ahtautua suksiensa kanssa. Sitten liikuntatunnilla hiki otsalla, rakot varpaissa etenin etanan vauhtia ja opettaja ilmoitti minun hiihtävän väärin. Mikä se oikea tapa olisi ollut, se ei selvinnyt minulle koskaan.

Koulu loppui ja niin loppui hiihtäminenkin. Sitten sain ensimmäisen lapseni, joka on edelleenkin hyvin liikunnallinen, mutta häneen onnistuin istuttamaan vastenmielisyyden hiihtoa kohtaan heti hänen ensimmäisten suksiensa myötä. Toisen lapsen kohdalla ajattelin etten tekisi samaa virhettä ja hänen kanssaan lähdin urheasti pururadallle tehdylle ladulle hiihtämään. Lapsen kanssa se oli siitä kiva, että saatoin pistää onnettoman vauhdin ja laduntukkona olemisen lapsen syyksi. Ei hänestäkään hiihdon harrastajaa tullut.

Kolmannen lapsen kanssa päätin todella korjata tilanteen. Nyt sitäpaitsi asuin maalla ja isältäni lainatulla latukoneella mieheni teki ladun, joka lähti heti talon nurkalta. Näin lähdin eväsrepun ja nuorimmaiseni kanssa hiihtoretkelle lähes aina sään sen salliessa. Hiihdimme pellon yli -noin 100m- levitin metsän laitaan lampaantaljan ja sen päällä istuskellen söimme eväät ja joimme termarista kuumaa kaakaota. Matkaa pidennettiin ajan kuluessa ja nuorimmaiseni oppi hiihtämään. Mikä kaikkein ihmeellisintä, minäkin opin hiihtämään!

Nykyään nautin suuresti kun voin lähteä talon nurkalta ladulle, liukuilla pitkin peltoja ja pujahtaa välillä metsän suojaan. Joskus hiihdän vauhdilla ja enää se ei ole tuskanhiki, joka nousee pintaan. Joskus vain nautin maisemasta, auringonlaskusta, kuun noususta, revontulista, raikaasta ilmasta, tarkkailen eläinten jälkiä hangella ja joskus näen jäniksen tai kauriin loikkivan edelläni piiloon. Mieheni tekee edelleen minulle ladun, mutta varsinkin keväthangilla on hauska hiihdellä ladulta sivuun ja luoda aivan omia reittejä.

Omia suksia minulle ei ole sen koulun jälkeen ostettu, hiihtelen tämän vanhimman lapseni suksilla, jotka jäivät häneltä kun hänen koulunsa loppui. Omat monot sentään olen ostanut.

Komisario Palmun erehdys

Tässä on taas ollut hyvää aikaa uppoutua kirjoihin, kun sairastaminen on hidastanut muita askareita. Mika Waltari on aina ollut yksi lempikirjailijoistani. Kuten arvata saattaa ensimmäinen kirja, jonka häneltä luin oli Sinuhe. Tästä on kiittäminen historianopettajaani. Kun aikoinaan historiantunnilla siirryimme Egyptin historiaan, niin opettajamme käytti yhden tunnin siihen, että hän luki yhden kappaleen Sinuhe Egyptiläisestä, sen missä Sinuhe on Kuoleman talossa. Se oli minusta niin vaikuttava historian tunti, että historiasta tuli lempiaineeni ja kiinnostus historiaan on säilynyt edelleen. 

Nyt en kuitenkaan lukenut Sinuhea, enkä edes historiallista romaania, vaan valitsin Komisario Palmun. Toisaalta sekin voidaan jo luokitella historiaksi, koska Komisario Palmun erehdys on julkaistu jo vuonna 1940. Luultavasti kaikki minun sukupolveni ihmiset jollain tavoin tuntevat Komisario Palmun, onhan näistä kirjoista tehty elokuviakin ja jos ei kirjaa ole lukenut, niin melko varmaan on nähnyt elokuvan. Kirja on siis dekkari ja tapahtumat sijoittuvat -30 luvun lopun Helsinkiin. Komisario Palmu ratkaisee apulaisineen murhamysteeriä.

Kirja on yhtäaikaa jännittävä ja hauska. Vaikka olen lukenut sen ennenkin ja nähnyt joskus aikoinaan elokuvankin varmaan useampaan kertaan, joten tiesin juonen ennestään, niin silti sitä oli mukava lukea. Vaikka tekstissä on muutamia vanhantavia sanontoja, jotka siis kuitenkin kuuluvat tuon ajan kielenkäyttöön, niin varmasti sen jaksaa viihtyen lukea tämänkin päivän sukupolvi.

Kannattaisi lukea ennen kun tämänkin sensuroidaan ja siistitään seuraavaan painokseen kuten Peppi Pitkätossu. Minusta on aivan älytöntä, että Peppi Pitkätossun isä ei voi olla enää Neekerikuningas, kuten oli silloin kun minä lapsena kirjat luin. En kertakaikkiaan ymmärrä, miten tämä vuosikymmeniä sitten kirjailijan antama titteli muuttui tänäpäivänä niin loukkaavaksi, että se piti muuttaa.

Komisario Palmu taas polttaa estoitta sikaareja, jopa kirjan kannessa. Tämän päivän tupakkalaki varmaan kieltää sen. Eikä siinä kaikki, kirjassa myös juopotellaan ja vieläpä virka-aikana. Niin sitä vaan ajellaan Kämppiin nauttimaan kosteaa lounasta. Lounaan tarjoaa vielä mies, joka on myös jossain määrin sotkeentunut murhaan, luokiteltaisiin varmaan nyt lahjonnaksi. Pahinta on sitten se, että lounaalta mennään taas virantoimitukseen, josta lähdetään kiireesti uudestaan murhapaikalle tietysti autolla. Kuski vain hieman kastelee päätänsä lavuaarin alla, ennen kuin tarttuu puikkoihin, esimeihen hieman pudistellessa päätään. Holtitonta menoa. Tänä päivänä Komisaario Palmu saisi varmasti syytteen myös työpaikkakiusaamisesta, siihen malliin kun hän kohtelee nuorta apulaistaan.

En nyt tarkoita, että hyväksyisin ryyppämistä työaikana saati sitten rattijuoppoutta, mutta siihen aikaan kuin tämä on kirjoitettu on aika ollut toinen, kuten silloin kun Peppi Pitkätossukin on kirjoitettu. Tuli vaan mieleen kun tätä luin, että tällaisen kirjan julkaiseminen nyt varmaan sotisi jotain uutta alkoholi/tupakkalakia vastaan. Että lukekaa nyt ihmeessä Komisario Palmuja, ennen kuin joku keksii niidenkin vahingollisuuden.

Maailman menoa

Maailma yrittää nyt nitistää pieniä kulkijoitaan. Melkein masennuin eilen kun luin muiden pienyrittäjien aatoksia. Viime vuoden heikko taloustilanne näkyy nousevina työttömyyslukuina isommissa yrityksissä ja ihan vaan tällaisen uhan allakin ihmiset kiristävät kukkaronnyörejään. Joulumyynti on useille isoille ja pienille yrityksille se, joka tasapainottaa vuoden tulot, mutta viime jouluna ollaan oltu tavallistakin tarkempia ostosten suhteen. Sen sain kyllä itsekin ihan konkreettisesti todeta kaikissa niissä myyntitapahtumissa, missä olin. Valitettavasti siitä seurasi sitten se, että itsekin olin varsin niukka lahjojen ostaja.

Minun yritystoimintani on muutenkin varsin pientä ja joulu meni mukavasti, joten en isommin asiaa silloin edes ajatellut, saati murehtinut. Sitä paitsi minulla on tuon koulun puitteissa nyt ihan uusi juttu kehitteillä ja sekin saa minut uskomaan parempaan huomiseen. Oli kuitenkin todella ikävä huomata, että moni muu miettii juuri nyt lapun luukulle laittamista. Myynti on ollut keskinkertaista, tai jopa huonoa koko vuoden ja joulumyynti ei ole siihen tuonut toivottua helpotusta. Alkuvuodesta yrittäjälle lankeaa monta pakollista maksua maksettavaksi ja siinä voi tili mennä miinukselle, siinä alkavat sitten hernekeitto ja kaurapuuro viikot. Kaikenmaailman flunssat ja vatsatuditkin tuntuvat nyt riehuvan ja muutenkin ikäviä asioita tuntuu kasaantuvan sinne sun tänne. Kaikenlisäksi byrokratian holhoustoimet joskus aivan käsittämättömine säännöksineen tuottavat harmaita hiuksia yhdelle jos toiselle.

Tässä tuntuu hieman syntiseltä olla itse innostunut omista suunnitelmistaan ja odotuksistaan. Kuten sanottu eilen meinasin jo vajota itsekin siihen masennukseen, mutta sitten päätin tiukasti kieltää itseltäni tämän "ylellisyyden". Jonkun pitää roikkua innostuksen helmassa ja sitkeästi hakea niitä hyviä puolia. Nauraa ainakin kerran päivässä vaikka väkisin ja kaivaa se päivän hyvä asia esille, on se sitten kuinka pieni ja mitätön hyvänsä. Se kasvaa, mihin keskittyy. Pitää siis keskittyä ja miettiä tarkasti mihin keskittyy.