Ajelin eilen Keuruulle ja takaisin. Kävin purkamassa siellä pääkirjastossa helmikuun ajan esillä olleen näyttelyni. Jätän aina vieras/leikekirjani näyttelypaikalle ja toivon vierailijoiden nimikirjoituksia. Oli kiva huomata, että Keuruulla ei oltu tyydytty ainoastaan pelkkiin nimikirjoituksiin, vaan olin saanut kommenttejakin. Hauskin oli ehkä tämä:

Peuran jäljet koivikossa, iirikset ja kurjenmiekat odottavat kevättä.
   Mäntymetsään on ilmestynyt hakkuuaukko
       se kertoo Tiaisen tarinaa jolla oli siellä linnunpesä.
            Meiltä ihmisiltä puuttuu tyyneys, toteaa peura ja
                                       katoaa kesäyöhön.

Tämä runo on laadittu näyttelyssä olleiden maalausten nimistä lisäämällä muutama sana sinne tänne. Ilmeisesti kirjoittaja on nimeltään Nina Beata. Kiitos hänelle!

Tänään pääsin taas pitkästä aikaa hevosen selkään. Minä siis olen pelännyt hevosia pienen ikäni niin paljon, että en ole uskaltanut mennä lähellekkään. Vasta pari vuotta sitten ystävän opastuksella pystyin voittamaan tämän pelkoni ja rohkenin silittämään hevosta. Aika pian uskaltauduin kiipeämään jopa selkään ja Unkarin matkoilla olen päässyt maastoon ratsastamaan.
Enhän minä mitään osaa, kunhan pysyn siellä selässä. Tiedän kuinka se saadaan ravaamaan, kuinka kääntymään ja  kuinka pysähtymään. Joskus jopa onnistun näissä. Hienointa on ehkä se, että olen voittanut pelkoni. Erityisen hienoja ovat olleet nämä Unkarinmatkoilla tehdyt ratsastusretket siellä maastossa, mutta kyllä tämänpäiväisestäkin jäi hyvä mieli.

                                          Nämä kuvat ovat viime vuotiselta Unkarin matkalta.