Eilen lähdin kävelylle metsään kuten tapoihini kuuluu. Tällä kertaa en lähtenyt tuttuihin maisemiin, vaan ajattelin tutkia vähän uusia seutuja. Aluksi pidin hyvin huolen, että en mene syvälle metsään vaan pidin kokoajan tuntuman metsänreunan peltoaukioon. Metsästä löytyi nopeasti myös vanha tienmaa, jota pitkin päätin kulkea, jotta löydän sitten helposti takaisin. Aina välillä tienmaan tuntui hukkuvan sammaleihin tai sen ylitse oli myrsky kaatanut puun. Muutenkin siellä tuntui olevan paljon isoja puita juuret pystyssä.
Tein aika pitkän lenkin metsässä ja päädyin ihan tuttuun paikkaan erään metsäautotien reunalle. Siitä olis ollut helppo hypätä tielle ja lähteä tietä pitkin takaisin kotiin. Minä kuitenkin käännyin takaisin metsään ja päätin mennä samaa tietä takaisin, mitä olin sinne tullutkin. Helppo varmaan arvata, että hetken päästä en sitten enää ollutkaan kartalla.
En kuitenkaan isommin huolestunut, koska olin varma etten ollut vielä niin pitkällä että olisin oikein isoon metsään joutunut. Miehenikin soitti siinä haahuillessani ja pakko oli tunnustaa, etten oikein tiennyt, missä olin. Hän kyllä huomautti, että hämärän tuloon olisi enää tunti. Onneksi metsässä oli vielä paikoitellen lunta ja lopulta löysin tällaisesta kohdasta myös omat jälkeni ja sain taas hetkeksi suunnan. Tosin vaan hetkeksi, kun jälleen oli pakko ihmetellä eteeni tullutta ojaa, jota ei menomatkalla ollut. Minne minun suunnistustaitoni on kadonnut!
Kyllä minä sieltä lopulta kotiin löysin ja ennen pimeää, mutta ilmeisesti tuli aika lenkki tehtyä.
Ensi kerralla se onkin sitten jo karvan verran tutumpi metsä.