Sunnuntaikävely

Tänään en mennyt metsään kävelemään, vaan pysyin ihan tiellä. Aika harmaa ja kolea ilma, mutta en antanut sen häiritä. Kahdeksan kilometrin kävely oli tähtäimessä. Isän luokse on neljä kilometriä ja sama tietysti takaisin. Pieni sunnuntaivisiitti lenkkeilyn lomassa.
Menomatkalla opiskelin vähän ranskaa. Otin kotoa lähtiessä taskuun monisteen, missä oli ranskankielisiä tervehdyksiä ja toivotuksia. Niitä siinä kävellessä ajattelin sitten opetella, mutta olinkin kirjoittanut monisteen nurjalle puolelle aforismin ja se oli niin hyvä, että keskityin vaan siihen.

On dit que le temps change les choses, mais en fait le temps ne fait que passer et nous devons changer les choses nous-mêmes.

Vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että sanotaan ajan muuttavan asiat, mutta todellisuudessa aika vain kulkee ja meidän on itse muutettava asiat. Eikö ole aika hyvin sanottu!

 Perillä isä oli leikkaamassa omenapuita ja minä sitten autoin häntä siinä puuhassa. Aika paljon tuli oksan pätkiä, kerroin että ne voi viedä sisälle maljakkoon niin siellä niihin pitäisi puhjeta kukkia. Päätin leikata omatkin omenapuut lähipäivinä ja koittaa niitäkin nuputtaa sisällä maljakossa. Olen joskus niin tehnyt ja oksista tuli tosi kauniita kun kukat puhkesivat.

Rannassa on myös savusauna ja se oli lämpiämässä. Savu tuprutteli hauskasti räystäiden alta. Ajattelin, että olisi ihana tulla illalla uudestaan ja mennä savusaunaan, siellä saa kyllä ne parhaat löylyt.

Järvi oli jäässä ja siinä näkyi ohuita railoja. Jää myös paukahteli itsekseen. Ei tullut mieleenkään mennä jäälle kävelemään. Perjantaina Keuruun reissulla ihmettelin kun Tampereella Näsijärven jäällä oli luistelijoita ihan pitkällä järven selällä. Yksi nuori nainen työnsi lastenvaunuja jäällä ja minua hirvitti.

Kotimatkalla minua tuli vastaan tällainen karvaturri. Se oli ulkoiluttamassa emäntäänsä. Kauempaa katsellen ajattelin, että siinä on joku lapsi pienen karhun kanssa, mutta kyllä se oli ihan aikuinen nainen koiran kanssa. Tässä minun kännykällä ottamassani kuvassa koira ei ihan pääse oikeuksiinsa, mutta aika mahtavan kokoinen nöffe se oli.

Viimeiset kilometrit puhuinkin sitten sillä kännykällä erään vanhan ystäväni kanssa, meillä on jo pitkään ollut tapana soittaa toisillemme aina sunnuntaisin. Siitä kun olemme edellis kerran nähneet on vierähtänyt jo vuosia, mutta meidän lapsuudesta asti jatkunut ystävyytemme toimii ihan hyvin näinkin.

Kroppa ja mieli kiittävät sunnuntaikävelystä!