Huh, huh, tehtävä suoritettu! Se konsertti nimittäin. Opettaja oli sanonut, että pitää tulla siinä yhden aikoihin. Minä luulin, että konsertti sitten varmaan alkaa siinä puoli kaksi. Tulin paikalle viisi yli yksi ja siellähän oli jo konsertti täydessä vauhdissa.
Hiivin hiljaa takarivissä olleelle tyhjälle paikalle. Opettaja kuulutti aina seuraavan oppilaan soittamaan ja konsertti eteni mukavasti. Minä toivoin hiljaa mielessäni, ettei opettaja huomaisi minua. Vihdoin kaikki olivat soittaneet ja opettaja kertoi, että vielä oli yksi oppilas, mutta... ja sitten hän huomasi minut. Pisti silmälasit nenälleen ja lähestyi takariviä, siinä vaiheessa kaikki muutkin kääntyivät katsomaan minua. Ei auttanut piilotella, nousin siis ylös, kaivoin silmälasit ja nuotit kassista ja marssin eteen pianon luokse.
Ei ollut helppo nakki soittaa Bachin menuettia vapisevin käsin. Muistan aloittaneeni kappaleen ja lopettaneeni sen ja siitä välistä vain ne tutisevat käteni. Ilmeisesti olen kuitenkin soittanut koko kappaleen, koska sain raikuvat aplodit. Tiedä sitten sainko aplodit, koska ymmärsin lopettaa vai siksi, että olin riittävän rohkea mennäkseni esittämään sen. Siinä kappaleessa olisi kertaus, jota en soittanut. Ajattelin, että kun sen kerran kunnialla sain loppuun asti soitettua, niin en varmasti enää pitkitä kokemusta kertauksella.
Konsertin päätyttyä minulla oli kuitenkin hyvä mieli. Taas kerran tuli voitettua itsensä. Ei minua esiintyminen sinänsä jännitä, olenhan vetänyt tiffanykurssia, pitänyt työnäytöksiä ja pikku puheita isollekin ihmisjoukolle. Täällä kotona olen kyllä soittanut pianoa muiden kuunnellessa, eikä se yhtään jännitä, mutta on aivan eri asia mennä soittamaan vieraiden ihmisten eteen, jotka ovat nimenomaan keskittyneet kuuntelemaan sitä soittoa. Kokeilkaa vaikka.
Konsertin jälkeen tein uunillisen helmiä ja sitten pihahommiin. Uskomatonta, että ollaan huhtikuun loppupuolella ja maa on niin kuivaa, että pitää kastella kukkapenkkejä. Levittelin ensin niihin kevätlannoitetta ja siinä tulin ajatelleeksi, että näyttääpä kuivalta. Hain kastelukannut talvisäilöstä ja ryhdyin veden kantoon. Kyllä oli janoinen maa! Tuli siinä samalla kuntoiltua kun raahasin niitä kymmenen litran kannuja ympäri pihaa. Ei tarvitse kuntosalia kun omistaa puutarhan.
Ei tarvitse kuntosalia, ei, mutta pikkuisen enemmän järkeä voisi tarvita käyttää. Eilinen vedenkantojumppa kostautui pahan kerran tänä aamuna. Nyt on selkä siinä kunossa, että ei nosteta yhtään mitään ja kaikki muukin tehdään äärimmäisen varovasti. Olisi pitänyt hakea se puutarhaletku, eikä alkaa urheilemaan niiden kannujen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta on otettu käyttöön. Blogin kirjoittajan on hyväksyttävä kaikki kommentit.