Luin Kristiina Vuoren Siipirikon, koska tulin aiemmin lukeneeksi hänen ensimmäisensä Näkijän tyttären. Siitä kirjoittelinkin täällä joskus. Se oli ihan luettava, mutta tämä Siipirikko oli kyllä minulle pettymys. Kaiken aikaa oli sellainen olo, että olen lukenut tämän jutun ennenkin. Minulla oli sellainen olo kuin se kirja olisi ollut palapeli, jonka osat olivat eri Kaari Utrion kirjoista koottu. Kyllä se varmasti ihan oma tarina oli, mutta tällainen olo minulle tuli.
On oikeastaan vaarallista kun kirja muistuttaa jotain toista kirjaa, niitä vertaa väkisinkin toisiinsa ja tässä minun vertailussani Kaari kyllä vei voiton 10-3. Minä tykkään historiallisista romaaneista, mutta tässä ei tuntunut historia. Kirjan lopussa oli kyllä hyvä selostus ajan kuvasta, mutta se ei jotenkin välittynyt siitä itse kirjasta.
Nyt jäi sellainen olo, että pitäisi lukea jotain mahtavaa. Joku klassikko, ei mitään hömppää. Ei niin, että katsoisin hömppää alta kulmien, joskus on oikein tarve lukea hömppää. Pitää lukea, mutta aivot haluavat levätä, joten silloin sopii seikkailu, rakkaus ja romantiikka kevyesti kirjoitettuna. Minulla vaan nyt on sitä tullut kiintiö täyteen, joten ajattelin jotain venäläistä klassikkoa.
Kävi kuitenkin niin, että kun vein Siipirikon kirjastoon niin siellä minua odotti Hirvisaaren Me Keisarinna. Luin joulun aikoihin Minä Katariinan ja kirjastossa olivat silloin laittaneet minut jonottamaan tätä jatkoa. Olin unohtanut, mutta nyt se oli siellä minua varten. ei ole venäläinen klassikko, mutta Venäjällä ollaan kuitenkin. Luetaan nyt sitten kun se tuossa on, siitä on sitten kätevä siirtyä niihin venäläisiin klasikkoihin.

Sellainen hauska juttu tähän vielä liittyy, että kun eilen alkoivat taas pianotunnit niin opettaja antoi minulle nämä nuotit. Tämä venäläinen kappale on tämän kevään tavoite. Venäläiset nuotitkin, sanoi opettajani. Cпасибо.