...ja ropisee. Vähempikin riittäisi. Alkaa ihan jo tuntemaan fyysistä kipua kun sade ropisee katolla, lämpömittari näyttää korkeintaa viittätoista astetta ja tuuli vonkuu nurkissa. Meneehän tämä kesä tässä villasukissa, villapaidassa, välihousuissa ja kumisaappaissa, mutta miten tämän jälkeen jaksaa sen pitkän, pimeän, kolean syksyn? Parempi kun ei ajattele.
Muistan tämän päivän, kun olin mansikkamaalla poimimassa mansikoita. Unohdan, että silloinkin puhalsi kylmä tuuli, niin että iho oli kananlihalla paljaissa käsivarsissa. Katson vain tätä kuvaa ja muistan sinisen taivaan ja mansikan maun.
Matkalla mansikkamaalle, pysähdyin hetkeksi tienpientareelle missä päivänkakkarat kurkottivat kohti aurinkoa. Suuret siniset kellokukat helisivät hiljaa tuulessa ja heinä tuoksui.
Keskityn keräämään talteen tämän kesän kypsättämän suuren marjasadon. Onhan tästä jatkuvasta sateesta se hyöty, että kaikki marjat ovat suuria ja meheviä, sekä niitä on paljon. Jotenkin kummasti ne ovat kyllä imeneet itseensä kesän maun.
Syksyn pimeinä iltoina otan vadelmia pakkasesta ja teen vadelmarahkaa tuulihattujen täytteeksi, suljen silmäni ja kuvittelen istuvani auringossa katukahvilassa. Teen lakkahilloa ja kasaan sitä jäätelön päälle, tungen varpaani takan kuumentuneeseen kylkeen ja kuvittelen rantahekan lämmittävän niitä.
Ehkä ne lapsuuden kesätkään eivät olleet aina niin lämpöisiä kuin, mitä muistelee. Ehkä silloinkin oli kylmiä ja sateisia kesiä ja mieli vaan tekee tepposiaan kun haluaa muistaa vain sen lämmön ja auringonpaisteen. Se kasvaa, mihin keskittyy. Parasta siis katsoa tarkkaan, mihin keskittyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien valvonta on otettu käyttöön. Blogin kirjoittajan on hyväksyttävä kaikki kommentit.