Hiihdon hurmaa

Luin Susannan kokemuksia hiihtämisestä ja siitä tuli mieleeni oma hiihtohistoriani. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni kaupungissa. Siellä ei paljon hiihdelty ja kun sitten menin ensimmäiselle luokalle, niin silloin piti osallistua kansanhiihtoon. Se oli joku tapahtuma, missä määrätyn mittainen matka piti hiihtää. Hämärään on jäänyt, mikä tarkoitus tällä hiihdolla oli, mutta koska en ollut hiihtänyt koskaan aikaisemmin eikä minulla ollut edes suksia, niin sain sitten käyttööni äitini sukset. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna niiden on täytynyt olla aivan järjettömän suuret ekaluokkalaiselle, mutta ei siihen aikaan varmaan tuollaisella ollut merkitystä, ehkä minulla oli äidin monotkin, en muista. Sen muistan, että hiihtäminen oli yhtä tuskaa. Latu kiersi jotain leikkikenttää, missä keskellä oli luistinrata. Lopulta siinä kävi niin, että laskin ladulta päin vieressä olevaa kerrostaloa ja siinä meni sitten toinen suksi poikki. Kivitalo vastaan puusuksi.

Tämän seurauksena sain sitten ihan omat sukset, mutta ei se sitä hiihtämistä mitenkään  helpottanut. Aina se oli yhtä tuskaa. Helsingissä piti suksia vielä raahata bussissa koulumatkat ja aamuisin bussi oli aina täynnä, eikä sinne ollut kiva ahtautua suksiensa kanssa. Sitten liikuntatunnilla hiki otsalla, rakot varpaissa etenin etanan vauhtia ja opettaja ilmoitti minun hiihtävän väärin. Mikä se oikea tapa olisi ollut, se ei selvinnyt minulle koskaan.

Koulu loppui ja niin loppui hiihtäminenkin. Sitten sain ensimmäisen lapseni, joka on edelleenkin hyvin liikunnallinen, mutta häneen onnistuin istuttamaan vastenmielisyyden hiihtoa kohtaan heti hänen ensimmäisten suksiensa myötä. Toisen lapsen kohdalla ajattelin etten tekisi samaa virhettä ja hänen kanssaan lähdin urheasti pururadallle tehdylle ladulle hiihtämään. Lapsen kanssa se oli siitä kiva, että saatoin pistää onnettoman vauhdin ja laduntukkona olemisen lapsen syyksi. Ei hänestäkään hiihdon harrastajaa tullut.

Kolmannen lapsen kanssa päätin todella korjata tilanteen. Nyt sitäpaitsi asuin maalla ja isältäni lainatulla latukoneella mieheni teki ladun, joka lähti heti talon nurkalta. Näin lähdin eväsrepun ja nuorimmaiseni kanssa hiihtoretkelle lähes aina sään sen salliessa. Hiihdimme pellon yli -noin 100m- levitin metsän laitaan lampaantaljan ja sen päällä istuskellen söimme eväät ja joimme termarista kuumaa kaakaota. Matkaa pidennettiin ajan kuluessa ja nuorimmaiseni oppi hiihtämään. Mikä kaikkein ihmeellisintä, minäkin opin hiihtämään!

Nykyään nautin suuresti kun voin lähteä talon nurkalta ladulle, liukuilla pitkin peltoja ja pujahtaa välillä metsän suojaan. Joskus hiihdän vauhdilla ja enää se ei ole tuskanhiki, joka nousee pintaan. Joskus vain nautin maisemasta, auringonlaskusta, kuun noususta, revontulista, raikaasta ilmasta, tarkkailen eläinten jälkiä hangella ja joskus näen jäniksen tai kauriin loikkivan edelläni piiloon. Mieheni tekee edelleen minulle ladun, mutta varsinkin keväthangilla on hauska hiihdellä ladulta sivuun ja luoda aivan omia reittejä.

Omia suksia minulle ei ole sen koulun jälkeen ostettu, hiihtelen tämän vanhimman lapseni suksilla, jotka jäivät häneltä kun hänen koulunsa loppui. Omat monot sentään olen ostanut.