Ranteen mitta

Minulla on aika ohut ranne. Yleensä teen kaikki korut omien mittojen mukaan, koska niitä on helppo sovitella siinä tekovaiheessa itselle. Nyt kuitenkin ajattelin, että näitä rannekoruja olisi kiva tehdä myyntiin. Tuli vaan mieleen, että me ihmiset kun olemme niin erilaisia, niin minun mitoillani tehdyt rannekorut eivät käy kaikille muille.
Laitoin tuolla facebookissa kyselyn ranteen vahvuuksista. Toivon, että mahdollisimman moni mittaisi ranteensa ja kertoisi sen minulle. Näin voin tehdä kartoituksen, minkä mittaisia rannekorujen yleisesti ottaen pitäisi olla. Jotta ihmiset viitsisivät tehdä tämän, pidän ensi sunnuntaina arpajaiset kaikkien kyselyyn vastanneiden kesken. Palkintona on tietenkin rannekoru omien mittojen mukaan ja värinkin saa valita itse.
Linkki facebookkiin on tässä Piaeliina
Jos sinulla ei ole facebook tunnuksia, etkä siis voi kommentoida siellä niin kommentin voi jättää tännekin. Myös tänne jätetyt kommentit ovat sitten mukana arvonnassa. Sinne on jo muutamia kommentteja tullut. Jännityksellä odotan lopullista senttijakaumaa, tämänpäiväisen perusteella oma mitoitukseni on vähemmistössä. Olen hyvin kiitollinen jokaisesta vastauksesta!

Perjantaina kävin kirjastossa samalla kun hain tytärtä koulusta. Minulla on siellä pari kirjaa tilauksessa, mutta niitä joutuu varmaan odottamaan hetken aikaa. Oli vähän sellainen olo, etten tiennyt mitä hain, mutta jotain täytyisi mukaan saada. Mieli oli niissä tilatuissa kirjoissa ja siinä vielä suomentamattomassa, mistä aiemmin jo kerroin. Haahuilin siellä hyllyjen välissä ja käteen tarttui sitten Tuula Rotkon Rakkautta vainon aikaan.
Takakannen tekstissä luki, että se on vangitseva romaani isonvihan aikaisesta Suomesta. Kannen kuva ei minua houkuttanut, mutta otin sen kuitenkin kun kerran oli käteen sattunut.
Perjantai-iltana sitten sen myös vähän pitkin hampain aloitin. Jotenkin oli sellainen olo, että olisin niin mielelläni jatkanut viikinkiseikkailuja eikä isonvihan aikainen Suomi tuntunut ollenkaan houkuttelevalta. Niin vain kuitenkin kävi, että upposin kirjan syövereihin heti ensi sivulta.
Tämä oli kyllä positiivinen yllätys. Täytyy tunnustaa sekin, että Tuula Rotko oli minulle uusi tuttavuus, en ollut hänen kirjojaan ennen lukenut. Nimen olin kuullut, mutta tuotantoon en ollut tutustunut. Nyt kyllä aion lukea ne muutkin kirjat.

Rannekoruja

Minulla on ihan hirveästi helmiä. Tarkoitan näitä itse tekemiäni. Niitä on laatikkokaupalla. Tuntuu tyhmältä alkaa tekemään uusia kun niitä on niin paljon. Eilen tulin siihen tulokseen, että näistä jo olemassa olevista on kyllä pakko tehdä jotain. Minulla sattui olemaan pari kieppiä joustavaa elastista nauhaa, joten pistin pystyyn rannekoru pajan.
Nyt tuli mieleen, että olisi kiva järjestää sellainen korupaja, minne halukkaat saisivat tulla tekemään itselleen rannekorun -tai minkä korun nyt haluaisi- minulla olisi materiaalia ja jokainen voisi tuoda omiaan, jos sattuu sellaisia olemaan. Minä voisin opastaa niitä, jotka eivät olisi koruja ennen tehneet. Sitten kaikki saisivat oman näköisensä korun.
Tämä vaatisi sitten jonkin näköistä markkinointia ja mainostamista. Sen takia se korupaja jää vaan ajatukseksi, minä en tykkää mainostaa. Tiedän, että jos ehdotan jotain tällaista niin kukaan ei ole kiinnostunut, tai jos joku on niin hänellä ilmenee joku muu este. Sitä paitsi pitäisi asua jossain suuressa kaupungissa ja mieluiten siinä keskustassa. Että, unohdetaan koko juttu.
Palataan näihin minun tekemiini. Tein nimittäin niille tuollaisen hienon telineenkin. Minulla oli sellainen kovaa pahvia oleva rulla ja päällystin sen nahan palasella. Juuri sopivan kokoinen rannekoruille. Siinä ne pysyvät nätisti ja jos vaikka vien näitä jonnekin myyntiin, niin ovat kivasti esillä.

Työprojektin puutteessa ajattelin alkaa ompeluhommiin.
Joskus 80-luvun puolenvälin paikkeilla täällä toimi sellainen laitos kuin Selkeen koetila. Siellä oli silloin myös lampaita ja niiden lampaiden villasta oli tehty lankaa. Homma oli kuitenkin mennyt sen verran pieleen, että lanka oli täynnä kaikenlaista roskaa ja tikkua. Minäkin näin ne langat ja koska olin intohimoinen kutoja siihen aikaan, ostin melkein kaiken. Sen sai halvalla, muistaakseni maksoin langoista sen, mitä heillä oli tullut kuluja. Siinä sitten kutoessa sai nyppiä roskia ja oljenpätkiä pois, mutta muuten oli hyvää villaa. Kudoin siitä useamman ison villapaidan, joista kaksi on vielä minulla jäljellä.
Tätä kuvan villapaitaa olen pitänyt niin paljon, että siitä on oikean käden hiansuu rispaantunut. Ajattelin, että ompelen nahkasuikaleet hiansuihin. Sitten ei ala purkaantumaan enempää. En uskalla pestä tätä nyt ennen kuin olen korjannut tuon hiansuun. Muutenkin olen pessyt korkeintaan kerran vuodessa, muuten vaan tuuletellut. Tämä on kyllä huopunut ihanan tiiviiksi ja lämpöiseksi, ei kuitenkaan paksuksi, vaan on aivan ihana iso villapaita edelleen. Tämä on siis lähes 30 vuotias villapaita ja uskon sen saavan vielä monta lisävuotta niillä nahkaisilla hiansuilla.

Vanhat esineet ovat kauniita. En tiedä ovatko nämä alunperin tarkoitettu teekannuiksi vai kenties kahvia varten. Toisessa kannussa on pieni särö reunassa, mutta toinen on aivan ehjä. Luulen, että kahvi maistuisi paremmalta jos sen kaataisi tällaisesta kannusta. Tietysti se pitäisi sitten kaataa myös arvoiseensa kuppiin.

Mikä siinä onkin, ettei raskitse käyttää näitä vanhoja kauniita astioita? Käyttöä varten ne on kai alunperin tehty. Luulen, että niitä on myös ahkerasti käytetty. Joskus harvoin olen ottanut esille nämä isotädiltäni perimät kahvikupit. Ihan vain erityisten ihmisten kanssa. Joskus tyttäret ovat pyytäneet, että käytetään näitä kuppeja. Kuppi on niin ohutta posliinia, että pelkään hajottavani sen. Todennäköisesti turhaan, jos se on kestänyt näinkin kauan niin kyllä se varmaan kestää vielä tästä eteenkinpäin. Käsin nämä on tiskattava, konepesua ne eivät kestäisi, tai konepesuaineita lähinnä. Mutta ihan oikeasti kahvihetken luonne muuttuu sen mukaan, mistä kupista sen juo.
Huomenna on loppiainen. Sitä voisi nyt juhlistaa kauniilla astioilla. Kattaa pöydän ja nauttia samalla myös silmänruokaa.

Nämä pitkät pyhät eivät ilmeisesti sovi minulle. Alku meni hyvin kun oli kaikenlaista joulupuuhaa ja sitten saattoi uppoutua kirjallisuuteen, mutta nyt on kirjat luettu. Tai kyllä siis lukemattomia kirjoja löytyy varmasti elämäni loppuun asti, mutta tarkoitan että tarvitsisin nyt jotain tekemistä käsilleni. Jotain muuta kun kirjan kannattelua. Kummallista kyllä, mutta torstaina kun menin kirjastoon uutta kirjaa hakemaan, niin kaikki joita kysyin, eli olin valmiiksi miettinyt, olivat jo lainassa. Sitten otin Aurora Karamzinista kertovan kirjan ja se oli luettu jo perjantaina puolelta päivin. eikä ollut mitenkään erityisen mainittava. Ajattelin että aloitan jonkun kirjan omasta hyllystä, mutta ei löytynyt sopivaa. Perjantai oli hirveän pitkä päivä.
Suklaat ja rusinat on syöty, muutama pähkinä enää könöttää kipon pohjalla. Tänään siivosin, mutta en saa millään päivää täytettyä siivoamisella. Tarvitsisin jonkun projektin. En vaan nyt osaa tarttua mihinkään.
Helmikuuksi olen varannut näyttelytilan Keuruun pääkirjastolta. Tauluja ja tarinoita. Taulut ovat valmiina ja tarinat kirjoitettu. Sitäpaitsi tämä pimeys, märkyys ja kuraisuus jotenkin vaikuttaa niin, että mitään ei synny.
Ehkä huomenna.

Näin se poksahti taas kerran uusi vuosi käyntiin. Hämmentävän monta uutta vuotta on jo takana. Niin monta, että ei enää tarvitse mitenkään erityisellä tavalla siirtyä vuodesta toiseen. Tänä vuonna ei ollut edes raketteja hankittu, mutta kyllä niitä silti näkyi ihan riittävästi.

Kirjasto meni kiinni vuoden viimeisenä päivänä kolmelta ja minä astuin kirjaston ovista sisään vähän ennen kolmea. Meidän kirjastossa on loistava palvelu. Maanantaina jätin tilaukseen Bernard Cornwellin Kuninkaiden kuoleman ja heti seuraavana päivänä sain puhelimeeni tekstiviestin sen saapumisesta. Aattoiltana sen sitten aloitin, välillä kävin ulkona katsomassa vuodenvaihtumisen pauketta ja jatkoin lukemista pikkutunneille. Tämä vuoden ensimmäinen päivä kuluikin sitten mukavasti lukemalla kirja loppuun.

Tykkäsin tästä kirjasarjan kuudennestakin kirjasta. Ihan sellainen olo, että voisin sanoa tämän olevan paras. Tai sitten se oli se sarjan toinen kirja, missä jäin koukkuun. Tämä ei kuitenkaa ole viimeinen kirja, vaan vielä on ainakin yksi. Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta goolasin ja löysin vielä yhden kirjan. Tämän kirjan lopussakin kyllä sanottiin, että Utheredin tarina jatkuu vielä. Kirja ei kuitenkaan jäänyt mitenkään ikävällä tavalla kesken. Tämän kirjan tarina loppui, mutta koska sankari on vielä hengissä niin kutkuttaa tietää jatkosta. Nyt sitten pitää joko odottaa suomennosta ja kirjan ilmestymistä kirjastoon, eli kestää vielä, tai hankkia se alkuperäiskielinen painos.