Ompeluhommia olen harrastanut. Ei mitään helmiä tällä kertaa, vaan ihan vaateompelua. Oikein olen kaivanut ompelukoneenkin esille ja se on jopa toiminut. Olen laittanut nuppineulat ja harsinut saumat ja sitten vasta vetänyt ompelukoneella.
Joskus 70-luvulla oli muotia sellaiset farkut, että reidestä tiukat ja lahkeista leveät. Minä olin siihen aikaan kovin nuori ja kovin laiha. Kaupasta ei löytynyt niin kapoisia farkkuja kuin minun reiteni olivat, joten pakko oli itse ryhtyä ompeluhommiin. Äidin ompelukone esille, farkut nurinpäin ja siitä vaan sauma kapeammaksi näppituntumalla. Sitten farkut taas oikein päin ja sovitus. Liian isot vieläkin. Taas nurinpäin ja uusi sauma entisen viereen. Sovitus. Edelleen liian isot. Farkut nurinpäin, uusi sauma kahden entisen viereen.
Tätä jatkettiin niin kauan, että vihdoin kiristi reisistä. Saumat alkoivat vyötärökaistaleesta ja jatkuivat polveen ja niitä oli monta rinnakkain. Edellisiä ei purettu, eikä lankoja päätetty. Itse olin täysin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Kaikki farkkuni oli tällä tavalla kavenneltu.
Kerran sitten mummuni tuli kyläilemään pidemmäksi aikaa ja ilmeisesti pyykkiä pestessään tuli huomanneeksi nämä minun ompeleeni. Mummu ehdotti, että hän voisi ne korjata. Minä tietysti kielsin ehdottomasti koskemasta housuihini. Karmea yllätys oli seuraavana aamuna kun piti lähteä kouluun. Mummu oli kuin olikin yön aikana purkanut kaikki hienot ompeleeni ja kaventanut farkut ns. oikeaoppisesti. Melkein jäi kouluun lähtemättä.
Tänä päivänä ymmärrän hyvin mummun aatokset housujeni suhteen. Mummu oli oikea käsityöihminen ja hänen mielestään asiat piti tehdä oikein. Varmasti ne farkut myös istuivat paremmin ja näyttivät paremmilta muiden silmissä mummuni jäljiltä kuin minun jäljiltäni. Silloin olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että farkkuni oli pilattu. Hartaasti odotin, että mummu lähtisi ja minä pääsisin taas itse korjaamaan housuni.