Hyvin etenee valmistautuminen kädentaidot messuille. Tänään heti aamiaisella aloin tehdä ranskan ja espanjan läksyjä, siihen meni runsas tunti. Sitten lähdinkin tunneille, siinä meni mukavasti putkeen kolme tuntia ensin ranskaa ja siten espanjaa sama päälle. Kotiin tullessa sytytin heti leivinuuniin tulet, uunin lämmetessä söin eiliset ruuan loput ja katsoin sähköpostit. Iltapäivä menikin mukavasti kun tein kääretortun, lihamurekkeen, tonnikalapiirakan ja britatortun. Keittiö oli tietysti täynnä tiskiä tämän rupeaman jäljiltä ja sen siivoaminen vei oman aikansa. Lopulta palkitsin itseni iltakahvilla kera jäätelöllä höystetyn omenahyveen.
Millä tavalla tämä kaikki sitten auttaa messuvalmisteluissa? No, ei tietysti mitenkään. Sehän tässä juuri vikana onkin. Viime vuonna tein töitä yömyöhäiseen monta päivää ennen messuja, tein lisää helmiä, kokosin koruja, valmistin pakkauksia, hinnoittelin ja suunnittelin esillepanoa. Nuorimmaiseni katsoi minua säälien ja sanoi, että häntä niin surettaa, jos minulla ei sitten kauppa käykään kun olen niin kovasti yrittänyt. Järkytyksekseni huomasin siis, että lapsikin tajuaa kuinka epätoivoselta tämä minun hommani näyttää. Messujen jälkeen sitten olin olevinani iloinen ja vakuuttelin, että kyllä se vaan kannatti. Pienessä mielessäni ajattelin, että antaa olla koko homma.
Mikä minun sitten taas kesällä tuli, kun niin täysin olin kaiken tämän unohtanut ja riemumielin maksoin monta sataa siitä ilosta, että saan taas tuntea turhautumista? Vaikka tässä kuinka yritän niin en mitenkään pysty kuvittelemaan, että tästä tulisi jotenkin hyvä kokemus. Pakata kaikki nämä kätteni työt, roudata ne Tampereelle, purkaa siellä, ajaa edestakaisin näillä syyspimeillä todennäköisesti sateisilla teillä neljänä päivänä peräkkäin sata kilometriä per päivä ja sitten taas sunnuntai-iltana pakata kaikki ja tuoda ne taas kotiin. Maanantaina tulen olemaan niin väsynyt, että mitään en jaksa purkaa, huusholli on levähtänyt viikonlopun aikana ja kaikki etukäteen tekemäni ruuat on syöty. Kaiken kruunaa väsyneet jalat ja mieliharmi siitä, että koko homma meni miinukselle. Tietysti teeskentelen taas reipasta ja vakuuttelen kuinka hyvin kaikki menikään.
Tiedän, pitää hakea ne kaikki valoisat puolet. Tulenhan todennäköisesti saamaan taas uusia tuttavuuksia ja tapaan vanhoja tuttuja, joku varmasti kehuu töitäni kauniiksi ja tulen olemaan taas yhtä kokemusta rikkaampi. Parasta nyt vaan unohtaa kaikki vaiva ja rahanmenetys, koota itseni ja jatkaa hymyssä suin tällä valitsemallani tiellä. Onhan tämä vähän kapea polku, mutta maisemat ovat mahtavat!