Aamulla kun nousin ylös oli vähän huono olo. Menin kuitenkin keittiöön ja laitoin kahvin tippumaan. Jotenkin vaan heikotti ja ajattelin mennä hetkeksi takaisin sänkyyn. Sitten tapahtuikin jotain, tajusin vaan makaavani lattialla sängyn vieressä, maailma pyöri ja päässä tuntui kammottavalta. Olin varma, että sain vähintäänkin aivoverenvuodon. Kauhuissani sanoin miehelleni, että soita ambulanssi. Mies hätääntyi niin, ettei muistanut edes hätänumeroa. Hän ryntäsi vanhemman tyttären huoneeseen sitä kysymään. Tytär heräsi siihen, tuli luokseni ja soitti hätänumeroon. Hän hoiti puhelun rauhallisesti ja kaikin puolin mallikkaasti, jäi sitten viereeni odottamaan ambulanssia ja auttoi vaatteet päälleni. Rauhallisesti jutellen sai minutkin rauhoittumaan. Ambulanssi tuli ja minut nostettiin paareille ja paarit autoon. Matkalla sairaalaan olokin helpottui hieman ja perillä sairaalassa sain aika pian diagnoosin; kyseessä on hyvänlaatuinen asentohuimaus.
Tämä tapahtui jo useampi vuosi sitten. Silloin minut lähetettiin kotiin sairaalasta ja kehotettiin menemään terveyskeskuksen fysioterapeutille jos oireet palautuvat. Se oli jotenkin omituisesti sanottu, koska oireet eivät edes olleet poistuneet vaan huono olo oli päällä koko ajan. Kotona katsoin netistä mitä asentohuimauksesta sanottiin ja sain paljon enemmän tietoa kuin sairaalan lääkäriltä, joka siis vain antoi minulle diagnoosin nimen ja lähetti kotiin.
Yritin tilata ajan terveyskeskukseen fysioterapeutille, mutta minun piti ensin saada aika lääkärille, joka sitten olisi antanut lähetteen fysioterapeutille. Noin viikon päästä sain ajan lääkärille ja kerroin ongelman. Tämä lääkäri googlasi netistä asentohuimauksen ja luki sieltä minulle sen, mitä olin jo samasta paikasta itsekin lukenut. Hymyillen hän sanoi että se on hyvänlaatuinen ja kehotti minua vain jatkamaan elämääni normaalisti. Suostui kuitenkin antamaan lähetteen fysioterapeutille. Sinne pääsin sitten seuraavalla viikolla. Hän kysyi, että missä kaarikäytävässä ongelma on. Mistä minä sen tiesin, ei sitä kukaan ollut minulle sanonut, eihän minua varsinaisesti oltu mitenkään missään vaiheessa edes tutkittu.
Fysioterapeutti tulosti minulle kuvia, missä näkyi kuinka ja missä järjestyksessä päätä kallistellaan. Samat kuvat olin nähnyt netissä. Käytännössä hän sitten minulla teetti tämän liikesarjan siellä vastaanotolla ja käski tehdä sitä itse kotona ja koska se on hyvänlaatuinen voin jatkaa elämääni täysin normaalisti.
Tein kieputuksia ja olo senkun paheni. En voinut olla lainkaan selälläni, enkä vasemmalla kyljellä, en myöskään voinut katsoa ylöpäin. Jos tarvitsin jotain esim keittiön hyllyltä, joka oli silmien tason yläpuolella se oli otettava käsikopelolla tai haettava jakkara jalkojen alle.Yöllä ei nukkunut kunnolla kun ainoa asento oli oikealla kyljellä, useamman kerran heräsi ja toivoi että olisi voinut vaihtaa asentoa.
Kävin hakemassa apua yksityislääkäriltä, toiselta terkkarin lääkäriltä, yksityiseltä fysioterapeutilta ja yhdeltä kiropraktikolta. Kaikki hymyilivät, että kyseessä on hyvänlaatuinen asentohuimaus ja käskivät minun kieritellä ja jatkaa normaalia elämää. Minä kierin aikani ja lopulta opin tarkalleen, missä asennossa voin jatkaa sitä normaalia elämää ja aloin välttämään näitä muita asentoja. Todellinen ongelma tuli eteen kun minun piti mennä hammaslääkärille. Hommasta ei tullut mitään kun lääkäri ei pystynyt paikkaamaan hammastani kallistamatta tuolia. Puoli vuotta yritin tilata aikoja hammaslääkärille ja kävin kokeilemassa josko tuolin kallistus onnistuisi. Ei onnistunut ja hammaslääkäri käski minun pysyä poissa niin kauan kunnes ongelma olisi hoidettu. Pelkäsi raukka, että oksennan hänen päällensä.
Niin sitten taas menin terkkariin ja tällä kertaa päätin etten poistu ennen kuin minulle löytyy hoito. Ja niin sain lähetteen TAYS:n korvapolille korvalääkärin vastaanotolle. Tätä aikaa jouduin jonottamaan vielä kolmisen kuukautta, mutta se kannatti sillä siellä asia todella tutkittiin ja löytyi se tukossa oleva kaarikäytävä ja siihen lääkäri antoi tasmähoidon. Henkilökohtaisesti kieputti minut juuri niissä asennoissa joita olin viimeiset kaksi vuotta välttänyt. Aivan pökerryksissä olin vastaanotolta lähtiessä, mutta sinne jäi asentohuimaus.
Lähtiessäni lääkäri kuitenkin sanoi, että se voi tulla takaisin koska hyvänsä. Tällä viikolla se tuli. Melkein neljä vuotta sain nauttia siitä oikeasti normaalista elämästä. Tämä on ollut vähän hermostuttava viikko, kun olen pelännyt taas näitä pään kallistuksia ja sitä että tämä jää päälle. Miten sitä onkin niin vaikea pakottaa itsensä tekemään jotain sellaista, minkä tietää tekevän häijyä. Olen kuitenkin kaivanut ne korvalääkärin ohjeet esille ja jopa noudattanut niitä. Paitsi sitä yhtä liikettä en vaan uskalla tehdä. Onneksi tämä ei ole niin paha kuin silloin vuosia sitten. Ehkä tämä tästä...
"Hetken helmistä vaihtelevista elämä punottu on. Kauniita helmiä, kirkkaita helmiä tiellesi tulkohon."
lauantai 30. marraskuuta 2013
perjantai 29. marraskuuta 2013
Ompeluhommia olen harrastanut. Ei mitään helmiä tällä kertaa, vaan ihan vaateompelua. Oikein olen kaivanut ompelukoneenkin esille ja se on jopa toiminut. Olen laittanut nuppineulat ja harsinut saumat ja sitten vasta vetänyt ompelukoneella.
Joskus 70-luvulla oli muotia sellaiset farkut, että reidestä tiukat ja lahkeista leveät. Minä olin siihen aikaan kovin nuori ja kovin laiha. Kaupasta ei löytynyt niin kapoisia farkkuja kuin minun reiteni olivat, joten pakko oli itse ryhtyä ompeluhommiin. Äidin ompelukone esille, farkut nurinpäin ja siitä vaan sauma kapeammaksi näppituntumalla. Sitten farkut taas oikein päin ja sovitus. Liian isot vieläkin. Taas nurinpäin ja uusi sauma entisen viereen. Sovitus. Edelleen liian isot. Farkut nurinpäin, uusi sauma kahden entisen viereen.
Tätä jatkettiin niin kauan, että vihdoin kiristi reisistä. Saumat alkoivat vyötärökaistaleesta ja jatkuivat polveen ja niitä oli monta rinnakkain. Edellisiä ei purettu, eikä lankoja päätetty. Itse olin täysin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Kaikki farkkuni oli tällä tavalla kavenneltu.
Kerran sitten mummuni tuli kyläilemään pidemmäksi aikaa ja ilmeisesti pyykkiä pestessään tuli huomanneeksi nämä minun ompeleeni. Mummu ehdotti, että hän voisi ne korjata. Minä tietysti kielsin ehdottomasti koskemasta housuihini. Karmea yllätys oli seuraavana aamuna kun piti lähteä kouluun. Mummu oli kuin olikin yön aikana purkanut kaikki hienot ompeleeni ja kaventanut farkut ns. oikeaoppisesti. Melkein jäi kouluun lähtemättä.
Tänä päivänä ymmärrän hyvin mummun aatokset housujeni suhteen. Mummu oli oikea käsityöihminen ja hänen mielestään asiat piti tehdä oikein. Varmasti ne farkut myös istuivat paremmin ja näyttivät paremmilta muiden silmissä mummuni jäljiltä kuin minun jäljiltäni. Silloin olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että farkkuni oli pilattu. Hartaasti odotin, että mummu lähtisi ja minä pääsisin taas itse korjaamaan housuni.
Joskus 70-luvulla oli muotia sellaiset farkut, että reidestä tiukat ja lahkeista leveät. Minä olin siihen aikaan kovin nuori ja kovin laiha. Kaupasta ei löytynyt niin kapoisia farkkuja kuin minun reiteni olivat, joten pakko oli itse ryhtyä ompeluhommiin. Äidin ompelukone esille, farkut nurinpäin ja siitä vaan sauma kapeammaksi näppituntumalla. Sitten farkut taas oikein päin ja sovitus. Liian isot vieläkin. Taas nurinpäin ja uusi sauma entisen viereen. Sovitus. Edelleen liian isot. Farkut nurinpäin, uusi sauma kahden entisen viereen.
Tätä jatkettiin niin kauan, että vihdoin kiristi reisistä. Saumat alkoivat vyötärökaistaleesta ja jatkuivat polveen ja niitä oli monta rinnakkain. Edellisiä ei purettu, eikä lankoja päätetty. Itse olin täysin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Kaikki farkkuni oli tällä tavalla kavenneltu.
Kerran sitten mummuni tuli kyläilemään pidemmäksi aikaa ja ilmeisesti pyykkiä pestessään tuli huomanneeksi nämä minun ompeleeni. Mummu ehdotti, että hän voisi ne korjata. Minä tietysti kielsin ehdottomasti koskemasta housuihini. Karmea yllätys oli seuraavana aamuna kun piti lähteä kouluun. Mummu oli kuin olikin yön aikana purkanut kaikki hienot ompeleeni ja kaventanut farkut ns. oikeaoppisesti. Melkein jäi kouluun lähtemättä.
Tänä päivänä ymmärrän hyvin mummun aatokset housujeni suhteen. Mummu oli oikea käsityöihminen ja hänen mielestään asiat piti tehdä oikein. Varmasti ne farkut myös istuivat paremmin ja näyttivät paremmilta muiden silmissä mummuni jäljiltä kuin minun jäljiltäni. Silloin olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että farkkuni oli pilattu. Hartaasti odotin, että mummu lähtisi ja minä pääsisin taas itse korjaamaan housuni.
keskiviikko 27. marraskuuta 2013
Vanhempani ovat olleet kovin nuoria minun tullesani maailmaan. Äitini minulle joskus kertoi, että olin hänen mielestään hirvittävän ruma kun hän minut ensi kerran näki. Niin ruma että kun isäni tuli häntä sairaalaan katsomaan ja kysyi missä vauva on, niin äitini oli sanonut ettei niitä näytetä niin pieninä. Olin ollut 50cm pitkä, painanut kaksi kiloa, kasvot kirkkaan punaiset keltaisilla näppylöillä, nenä poskella, musta hiustöyhtö päälaella ja pari hammasta suussa. Varmasti järkyttävä näky nuorelle äidille, mutta kun olin avannut silmäni niin se oli pelastanut tilanteen ja ristiäisiin mennessä olin pulskistunut, nenä suoristunut, näpyt ja syntymätukka häipyneet. Ristiäiskuvassa näytän kaljupäiseltä nukelta.
Nykyään otetaan valokuvia jo synnytyssairaalassa, minusta on otettu ensimmäinen kuva ristiäisissä. Ei silloin ollut kameraa joka perheessä, eikä kuvia räpsitty joka tilanteessa. Nyt kaikilla on kännykät ja niissä kamerat, ja varmaan lähes joka huushollista löytyy jonkinlaisen digikamera. Muistikortille mahtuu kuvia, toisin kuin joskus vielä muutama vuosi sitten kameraan laitettiin filmi, jolle oli mahdollista ottaa 24 tai 36 kuvaa. Filmirulla piti viedä valokuvausliikkeeseen ja sitten sai parin päivän päästä käydä noutamassa valmiit kuvat. Kuvat säilöttiin piirongin laatikkoon tai liimattiin albumiin.
Nyt voi tilanteesta kuin tilanteesta ottaa vaikka sata kuvaa, siirtää kuvat kamerasta tietokoneeseen ja valita parhaat. Näitäkin voi vielä halutessaan muokata vielä paremmiksi. Teoriassa kuka vaan voi ottaa hienoja kuvia. Sanon teoriassa, koska kameroilla on eroja ja kaikilla ei ole sellaista silmää ottaa kuvia. Ammattitaitoinen kuvaava hallitsee kameran hienoudet ja osaa ottaa kuvan oikeasta kulmasta oikealla hetkellä, hänen ei tarvitse ottaa sitä sataa kuvaa saadakseen yhden hyvän. Nykytekniikka antaa kuitenkin kelle tahansa mahdollisuuden harrastaa ja tuntea onnistumisen iloa.
Minulla on pieni ja vanha digikamera, enkä ole koskaan oppinut kaikkia sen säätöjä. Joskus sillä saa teräviä kuvia, mutta useimmiten ei. Otan kuitenkin paljon kuvia ihan siksi, että haluan tallentaa muistoja ja kaikkea kaunista. Jonain päivänä vielä hankin sellaisen kameran, millä voi zoomata ja ottaa kuvia vähän kauempaakin. Meillä nimittäin näkyy keittiön ikkunasta usein kettuja, peuroja, kauriita, oravia ja vaikka mitä lintuja. Kerran näin saukon ja pari kertaa kärpän. Talvisin näkyy ilveksen jälkiä ja siinä onkin yksi haave, nähdä se ilves ja saada siitä otettua kuva.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Tällä maalauksella on monta tarinaa kerrottavana. Se on oikea muistojen aarreaitta. Minulle se niitä kertoo, ehkä sillä on muutama muisto kerrottavana jollekin muullekin. Mistä sen tietää. On kuitenkin mielenkiintoista kuinka kuva voi toiselle olla pelkkä maisema ja toiselle se on niin paljon enemmän.
Luulen jokaisen taiteilijan pistävän töihinsä palan itseään, palan elettyä elämää. Näin jokainen työ kertoo jotain tarinaa, toiset vain ovat helpommin luettavia kuin toiset.
tiistai 19. marraskuuta 2013
Karjalanpiirakat
Tein tänään karjalanpiirakoita. Usein luullaan, että se on monimutkaista ja aikaa vievää hommaa, mutta ei se oikeasti ole. Tai on se sitten jos tekee täytteet vartavasten, minä teen piirakoita jos on jäänyt perunamuusia tai riisipuuroa edelliseltä päivältä.
Taikina on tosi helppo; 2dl vettä, 1tl suolaa ja 4-5dl ruisjauhoja, osan jauhoista voi korvata vehnäjauhoilla. Nämä vaivataan kiinteäksi taikinaksi. Taikina kannattaa veivata leivinlaudalla pötköksi, jonka halkaisija on 4-5 cm. Tämä pötkö katkotaan veitsellä parin sentin paloiksi. Palat käännetään leivinlaudalla jauhoissa ja painetaan kädellä litteiksi kiekoiksi, nämä kiekot kaulitaan ohuiksi lätyiksi.
Tänään kun olin päässyt tähän vaiheeseen tuli vasta mieleen, että voisin ottaa tästä hommasta opastavan kuvasarjan, joten tämä alkupää pitää nyt vaan osata tehdä ohjeita lukien.
Minä tein perunapiirakoita, koska jääkaapissa oli puoli kattilallista edellispäiväistä perunamuusia. Otetaan siis se muusi ja lisätään siihen raaka kananmuna, joka sekoitetaan hyvin sinne muusiin. Sitten levitetään ruokalusikallinen muusia tällaiselle lätylle niin että reunoille jää sentti tyhjää.
Reunat rypytetään muusin päälle peukalo-etusormi otteella ja tämän voi tehdä niin että käyttää molempia käsiä yhtäaikaa ja rypyttää piirakan molemmat reunat samalta istumalta. (Minä kun otin kuvaa sillä toisella kädellä niin tämä näyttää nyt vähän hassulta, mutta idea kai tulee selväksi.)
Piirakat eivät uunissa turpoa, niin että pellin voi latoa täyteen. Uunin pitää olla kuuma. Minä teen leivinuunissa ja siellä mittari näyttää liki 300 astetta. Viisi minuuttia uunissa riittää.
Pieneen kattilaan laitetaan vettä pari senttiä pohjalle ja kunnon voinökäre veteen, vesi kuumennetaan niin että voi sulaa siihen. Tämän voi tehdä niin, että laittaa sen kattilan hetkeksi sinne uuniin ennen niitä piirakoita.(Pitää sitten muistaa ottaa sellainen kattila, missä ei ole mitään muoviosia kahvassa.) Kun piirakat otetaan uunista, ne upotetaan hetkeksi sinne voiveteen, tässä voi käyttää apuvälineenä vaikka haarukkaa.
Piirakat saavat olla hetken liinan alla hautumassa. Sillä välin voi vaikka tehdä munavoin.
Ja sitten vaan nauttimaan. Eihän ollut vaikeaa!
Taikina on tosi helppo; 2dl vettä, 1tl suolaa ja 4-5dl ruisjauhoja, osan jauhoista voi korvata vehnäjauhoilla. Nämä vaivataan kiinteäksi taikinaksi. Taikina kannattaa veivata leivinlaudalla pötköksi, jonka halkaisija on 4-5 cm. Tämä pötkö katkotaan veitsellä parin sentin paloiksi. Palat käännetään leivinlaudalla jauhoissa ja painetaan kädellä litteiksi kiekoiksi, nämä kiekot kaulitaan ohuiksi lätyiksi.
Tänään kun olin päässyt tähän vaiheeseen tuli vasta mieleen, että voisin ottaa tästä hommasta opastavan kuvasarjan, joten tämä alkupää pitää nyt vaan osata tehdä ohjeita lukien.
Minä tein perunapiirakoita, koska jääkaapissa oli puoli kattilallista edellispäiväistä perunamuusia. Otetaan siis se muusi ja lisätään siihen raaka kananmuna, joka sekoitetaan hyvin sinne muusiin. Sitten levitetään ruokalusikallinen muusia tällaiselle lätylle niin että reunoille jää sentti tyhjää.
Reunat rypytetään muusin päälle peukalo-etusormi otteella ja tämän voi tehdä niin että käyttää molempia käsiä yhtäaikaa ja rypyttää piirakan molemmat reunat samalta istumalta. (Minä kun otin kuvaa sillä toisella kädellä niin tämä näyttää nyt vähän hassulta, mutta idea kai tulee selväksi.)
Piirakat eivät uunissa turpoa, niin että pellin voi latoa täyteen. Uunin pitää olla kuuma. Minä teen leivinuunissa ja siellä mittari näyttää liki 300 astetta. Viisi minuuttia uunissa riittää.
Pieneen kattilaan laitetaan vettä pari senttiä pohjalle ja kunnon voinökäre veteen, vesi kuumennetaan niin että voi sulaa siihen. Tämän voi tehdä niin, että laittaa sen kattilan hetkeksi sinne uuniin ennen niitä piirakoita.(Pitää sitten muistaa ottaa sellainen kattila, missä ei ole mitään muoviosia kahvassa.) Kun piirakat otetaan uunista, ne upotetaan hetkeksi sinne voiveteen, tässä voi käyttää apuvälineenä vaikka haarukkaa.
Piirakat saavat olla hetken liinan alla hautumassa. Sillä välin voi vaikka tehdä munavoin.
Ja sitten vaan nauttimaan. Eihän ollut vaikeaa!
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Messut ovat onnellisesti ohi! Ennakkoonhan olin vähän vastentahtoinen koko messuja kohtaan, ei ollut oikein innostusta valmisteluihin ja mietin, että miksi ihmeessä olin kesällä ajatellut tämän olevan hyväkin idea. Sunnuntainahan minulta sitten hävisivät sekä sähköposti että kotisivut. Palvelin, jolla ne olivat oli hakkeroitu. Tämä ei mitenkään lisännyt innostuneisuuttani.
Torstaina ajoin Tampereelle pystyttämään osastoa -olin yhteisosastolla, jolla oli kymmenen eri tekijän tuotteita. Minä vein mukanani lamput ja jatkojohdot valaistusta varten. Osasto saatiin kasaan ja illalla mietin että se on kyllä melkoinen tilkkutäkki ja minä siellä ihan keskellä matalalla pöydällä, joka oli vielä naapuripöydän hattukorien takana. Vasta silloin illalla aloin ajatella, että en taaskaan ollut osannut puoliani pitää.
Perjantai oli ensimmäinen myyntipäivä ja minua harmitti edelleen kateissa oleva sähköposti ja onneton paikkani siellä osastolla. Onneksi vanhin tyttäreni tuli apulaiseksi sinne messuille ja minä sain kierrellä tuttuja tapaamassa ja tutustua asiakkaan ominaisuudessa messuihin, sai siirrettyä potutuksen taka-alalle. Osastollamme oli kuitenkin ihania ihmisiä ja illan päätteeksi sain hyvät ohjeet kuinka minun tuotteeni saadaan edes vähän paremmin esille loppu messujen ajaksi. Yöksi menin tyttäreni luokse.
Loppujen lopuksi hyvillä mielin sunnuntai iltana kotiin ajelin. Jäi oikein hyvä mieli koko viikonlopusta. Myynti jäi kyllä aika pieneksi, mutta riitti kattamaan kulut, lisäksi sain toimitettua uudelle jälleenmyyjälle tuotteita ja muutaman tilaustyön. Sain kuitenkin jotain paljon tärkeämpää kuin suoranainen raha. Vietin laatuaikaa tyttäreni kanssa ja sain lisäksi uusia tuttavia. Tapasin aivan hurmaavia ihmisiä. Olen saanut taas ihan uutta energiaa vietettyäni aivan erilaisen viikonlopun mielenkiintoisessa seurassa!
Torstaina ajoin Tampereelle pystyttämään osastoa -olin yhteisosastolla, jolla oli kymmenen eri tekijän tuotteita. Minä vein mukanani lamput ja jatkojohdot valaistusta varten. Osasto saatiin kasaan ja illalla mietin että se on kyllä melkoinen tilkkutäkki ja minä siellä ihan keskellä matalalla pöydällä, joka oli vielä naapuripöydän hattukorien takana. Vasta silloin illalla aloin ajatella, että en taaskaan ollut osannut puoliani pitää.
Perjantai oli ensimmäinen myyntipäivä ja minua harmitti edelleen kateissa oleva sähköposti ja onneton paikkani siellä osastolla. Onneksi vanhin tyttäreni tuli apulaiseksi sinne messuille ja minä sain kierrellä tuttuja tapaamassa ja tutustua asiakkaan ominaisuudessa messuihin, sai siirrettyä potutuksen taka-alalle. Osastollamme oli kuitenkin ihania ihmisiä ja illan päätteeksi sain hyvät ohjeet kuinka minun tuotteeni saadaan edes vähän paremmin esille loppu messujen ajaksi. Yöksi menin tyttäreni luokse.
Loppujen lopuksi hyvillä mielin sunnuntai iltana kotiin ajelin. Jäi oikein hyvä mieli koko viikonlopusta. Myynti jäi kyllä aika pieneksi, mutta riitti kattamaan kulut, lisäksi sain toimitettua uudelle jälleenmyyjälle tuotteita ja muutaman tilaustyön. Sain kuitenkin jotain paljon tärkeämpää kuin suoranainen raha. Vietin laatuaikaa tyttäreni kanssa ja sain lisäksi uusia tuttavia. Tapasin aivan hurmaavia ihmisiä. Olen saanut taas ihan uutta energiaa vietettyäni aivan erilaisen viikonlopun mielenkiintoisessa seurassa!
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Minulla on ratsastushousut jalassa ja haisen ihanasti hevoselle. Olen aloittanut ratsastustunnit. Päivä oli muuten hurjan kiireinen, messuille valmistautuminen työllistää, mutta lähdin iltapäivällä ratsastustunnille yhdessä tyttäreni kanssa. Katkaisi mukavasti päivän ja unohdin vallan kaikki pienet murheet. Auringonlasku värjäsi taivaanrannan pilvet punaisiksi ja kuu ehti nousta kun veimme hevosta takaisin laitumelle.
Tuli mieleen kesäinen Unkarin matkamme, silloin meillä oli ihania ratsastusretkiä auringonlaskun aikaan ja hevosen selästä katselin kuinka kuu nousi maissipeltojen ylle. Silloin ilma oli lämmin, tänä marraskuisena iltana täällä Suomessa ilma on kylmä, yöksi taitaa tulla pakkanen.
Tämän rannekorun olen tehnyt jo aiemmin juuri sen hevosen jouhista, jolla tänään ratsastin.
Tuli mieleen kesäinen Unkarin matkamme, silloin meillä oli ihania ratsastusretkiä auringonlaskun aikaan ja hevosen selästä katselin kuinka kuu nousi maissipeltojen ylle. Silloin ilma oli lämmin, tänä marraskuisena iltana täällä Suomessa ilma on kylmä, yöksi taitaa tulla pakkanen.
Tämän rannekorun olen tehnyt jo aiemmin juuri sen hevosen jouhista, jolla tänään ratsastin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)