Äitienpäivä

Eilen kävin kunnostamassa talven jäljiltä äidin haudan ja laitoin sinne kukat. Olen joka vuosi halunnut laittaa valkoisia kukkia sinne. Äidin hautakivi on korkea, vanha, lähes musta kivi. Minulla on siellä kaksi valkoista tiffanyenkeliä kesät talvet. Talvella mieluiten valkoiset gallunat ja kesällä valkoiset kukat. Olen myös istuttanut sinne lamokatajan, niin siellä on silloin aina jotain vihreää.

Äiti oli aika mustavalkoinen itsekin ja äärimmäisen sitkeä. Minä olen itse riemunkirjava, ei mitään värien harmoniaa. Sitkeyden kanssakin on vähän niin ja näin. Sitkeyteni ilmenee sitten kun olen jotain lopulta päättänyt, niin sitä päätöstä on aika vaikea murtaa.

Tämä on kyllä nyt ensimmäinen äitienpäivä kun äitienpäivä toivotuksen minulle soitti oma isäni, enkä saa myöskään kortteja tai kukkia. Nuorin on murkkuiän siinä kohdin kuin tällainen ei kuulu kuvioon, keskimmäinen on risteilyllä ystäviensä kanssa ja vanhimmalle soitin, että voidaan viettää äitienpäivää hänen kanssaan ensi viikonloppuna kun olen Tampereella. Yleensä olen jotain leiponut päivän kunniaksi, mutta nyt en viitsinyt kun eilinenkin oli niin työntäyteinen päivä.

Olen äiti vuoden jokaisena päivänä ja tämä päivä ei asiaa mitenkään muuta. Mieluummin olen lasteni kanssa silloin kuin se luontevasti sopii, enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi se jonain päivänä olisi velvollisuus. Siis lasten velvollisuus mennä onnittelemaan äitiä ja viedä kukkia ja äidin velvollisuus sitten tehdä ruokaa ja tarjota kakkua. Pienille lapsille opetetaan, että äidin pitää antaa nukkua aamulla ja sillä välin sitten tehdään äidille aamiainen ja viedään se äidille sänkyyn. Lopputulos on, että äiti kiertelee levottomasti sängyssä ja odottaa, koska voisi nousta ja sitten esittää yllättynyttä kun muu perhe tuo aamiaistarjotinta. Aamiaisen syöminen sängyssä ei muuten ole yleensäkään mikään nautinto, pitäisi olla sellainen pieni pöytä, jonka voi laittaa sängylle ja sittenkin siinä on epämiellyttävä istuskella syömässä. Kun sitten uskaltaa siitä sängystä nousta niin on hyvin todennäköistä, että keittiössä vallitsee kaaos, joka jää äidin siivottavaksi. Tämä nyt on vaan minun mielipiteeni, mutta olen oikeasti ihan helpottunut, että lapset ovat kasvaneet ja tämäkin päivä voi olla ihan normaali päivä. Yhteisiä, mukavia hetkiä tulee pitkin vuotta ja niihin ei liity mitään pakkopullaa, vaan ihan aidosti voimme nauttia siitä, että meillä kuitenkin on toinen toisemme.