Aforismi

                                               Doing what you like, 
                                                       is freedom.
                                                Liking what you do,
                                                       is happiness.

Tällaisen tekstin bongasin tänään facebookissa Ling Kulankon seinällä. Siinä on koko asian ydin.

Puuhastelua

Eilen oli oikein aikaansaava päivä. Aamulla ilma oli vielä raikas, pilvistä ja lämpömittari näytti viittätoista astetta. Hyvä ilma lähteä lenkille. Minulle lenkki on yhtä kuin reipasta kävelyä tunnin. Ja minä kävelen todella reippaasti. Eipä tarvinnut kävellä kuin kymmenen minuuttia niin jo hävisivät pilvet auringon edestä ja sai riisua verkkatakin ja ripustaa sen hioista lantiolle. Puolen tunnin päästä oli niin kuuma että oli pakko kääriä housunpuntit polviin. Kotiin palatessa olinkin aivan hiestä märkä, hiusjuuria myöten.
Tehokas lenkki siis.

Seuraavaksi meninkin sitten hallin viileyteen tekemään helmiä. Helmen teko on aina rauhoittavaa ja nyt kuuman päivän aloituksen jälkeen tuntui erityisen mukavalta pyöritellä helmiä hallin viileydessä.
Kun sain uunin täyteen helmiä lopetin. Happipullo alkaa näyttää aika tyhjältä, joten ensi viikolla on edessä vaihtopullon haku.

Loppupäivä menikin sitten kesäisessä lempipuuhassani, puutarhahomissa. Taimien istuttelua, muutama kasvi täytyi jakaa ja istuttaa uuteen paikkaan. Yleensä vaan penkkien siivoamista, rikkaruohojen nyppimistä. Löysimpä kaksi liljakukkoakin ja sen seurauksena piti tarkistaa kaikki liljapenkit. Lopulta niitä löytyi neljä. Monta vuotta meni että niitä punaisia paholaisia ei näkynyt ainuttakaan, mutta nyt siis neljä. Liljat on tämän johdosta pakko tarkistaa joka päivä.
Istutuin myös tomaatin ja kurkun taimet kasvihuoneruukkuihin. Viideltä huomasin että en ollut syönyt muuta kuin aamiaisen. Onneksi edellispäivän kanaa oli vielä jäljellä, niin ateria oli äkkiä valmis, ja onneksi muu perhe söi muualla.

Tänään sitten siirsin tomaatit, kurkut ja paprikan kasvihuoneeseen. Paprikan istutin siemenestä viime keväänä ja se ehti jo maaliskuussa tehdä uudet kukat ja niistä on kasvanut kaksi 20cm pitkää paprikaa. Hiukan nyt pelottaa kun siirsin sen sinne kasvihuoneeseen että jos se ottikin muutoksesta itseensä ja pudottaa nuo mehevät hedelmänsä ennen kuin ne ehtivät punastua. Viime syksynä se teki neljä paprikaa ja nyt siinä on taas uudet nuput. Kaikenlisäksi se on liian pienessä ruukussa, mutta en uskalla vaihtaa isomaan ennen kuin nuo kaksi paprikaa ovat valmiit poimittaviksi.

Keltavuokot kukkivat pirteänä, pienenä mättäänä. Raahaan painavan pihakeinun tyttäreni kanssa takapihalle keltavuokkojen läheisyyteen. Keinun katoksen paikallen laittaminenkin sujuu ongelmitta. Raahaan leikkimökissä talvehtineet keinuun kuuluvat rouhepatjat paikoilleen ja haen vielä pullean tyynyn keinuun lisämausteeksi.
Aurinko paistaa ihanasti ja on lämmittänyt keinun alla olevan laatoituksen paljaita varpaita helliväksi. Istahdan hetkeksi keinun katoksen varjoon ja nautin tästä kauan odottamastani lämmöstä. Keltavuokot, valkovuokot, pienet keltaiset narsissit ja siniset helmililjat kukkivat. Muutama tulppaanikin näyttää siltä että aukaisee kohta pulleat nuppunsa.
Nousen kuitenkin ylös ja menen pienelle yrttimaalleni. Siellä rehottaa jo hyvässä kasvussa ole kirveli ja ruohosipulit. Piparmintun lonkeroissakin on runsaasti pieniä lehtiä. Napsin piparmintun lehtiä ja kirveliä. Sisällä pistän veden kiehumaan, laitan kirvelin- ja mintunlehdet mukiin ja kaadan kuuman veden päälle.
Kirjastosta hain eilen kirjan, jossa seikkaillaan 1700-luvun lopun Turussa. Historiallinen romaani sen olla pitää kun minusta on kysymys. Aion siis nauttia tästä keväisestä kesäpäivästä täysillä. Keinussa, kirjaa lukien ja hunajalla maustettua yrttiteetäni siemaillen.

Jäin oikein miettimään tuota ajan kulumista. Miten harvoin sitä osaakaan elää juuri tässä hetkessä. Miten usein odottaa jotain, mikä on edessäpäin.

Talvi oli pitkä, joten odotetaan kevättä. Kevät on kylmä, joten odotetaan kesää. Sitten kesälomaa -kenellä sellainen sattuu olemaan- sitten odotetaan hellepäiviä ja kun ne tulevat niin on liian kuuma, joten odotetaan syksyn raikkautta. Sitten tulee syksy ja sateet, joten onkin aika odottaa pikkupakkasta kuran sijalle. Syksy etenee ja pimeys lisääntyy, joten odotetaan lunta että edes se toisi valoa. Näinhän se menee. Vuodenkierto.

Samalla aika menee vääjäämättömästi eteenpäin, eikä kuluneita päiviä saa kukaan takaisin.

Ikää kertyy ja yllättäin huomaa vuosien kertyneen harteilleen ja peilistä katsoo joku vanha ihminen. Se ei haittaa jos voi katsoa hymyillen peilin ajan patinoimia kasvoja ja tietää että patina on tullut täysin palkein eletystä elämästä. Tietää että on ainakin yrittänyt, eikä jättänyt asioita tekemättä vain siksi että on kuvitellut toteuttavansa ne sitten ensi vuonna, tai eläkkeellä.

Tänään on hyvä päivä. Nyt on oikea hetki.

Jotenkin nyt tuntuu siltä että tämä kevät edistyy hirveän hitaasti.. Takapihalla kasvaa Lännenheisiangervo ja se näyttää ihan kuolleelta koko pensas, ei näy silmun silmua. Sama juttu etupihalla kasvavilla Keijuruusuilla. Elossa ne kyllä ovat, mutta nukkuvat vielä talviunta. Krookukset ovat jo kukkineet ja nyt kukkivat pienet sinililjat. Tiedän kyllä että kohta kukkia on paljon, en vaan malttaisi odottaa.
Kukkapenkit vetävät minua puoleensa. Puutarhanhoito on ehdottomasti minun kesäjuttuni. Joka vuosi se tuntuu hieman riistäytyvän käsistä ja kukkapenkit ja istutukset senkun laajenevat.
Helmissänikin on kukkia. Aina välillä teen jotain muita kuvioita, mutta lopulta päädyn aina tekemään kukkahelmiä. Tavalla tai toisella.

Orvokit, kevät ja laukku

Taas tuli yksi laukku valmiiksi. aloitin tämän tekemisen kyllä jo alkuvuodesta, mutta jostain syystä nämä lopputyöt edistyivät taas niin kovin hitaasti. Tuon olkahihnan tekeminen oli vähän tylsää kun päätin tehdä siitä noin yksivärisen mattamustan. Ainoastaan pieni pätkä orvokeissa esiintyvää lilan erisävyjä piristeenä. Tyylikkäämpi se minusta kuitenkin noin on, kuin jos hihna olisi ollut kirjavampi.
Kaikkein tylsintä on joka tapauksessa tehdä noita viimeistelyjä, eli ommella helmikirjottu kangas vuoriin, tukinauha kiertämään laukun suuta ja olkahihna kiinni. Helmien ompelussa on niin iso työ, että tuntuisi tyhmältä tehdä yksikään vaihe hutiloiden, ja niin sitä aikaa sitten kuluu. Mutta kyllä lopputulos on kuitenkin kaiken vaivan arvoinen.


Kevät tekee tuloaan ja kohta orvokit hehkuvat kukkapenkeissa ja parvekelaatikoissa. Ja ainakin yhdessä pienessä olkalaukussa.

Matka

Täällä Suomessa tuo kevät ei näyttänyt tulevan ollenkaan ja minä olen niin onnellisessa asemassa, että pääsin viikoksi Unkarin kevääseen siellä asuvan ystäväni luokse.
Pirkkalan kenttä on kätevän lähellä ja Ryanairilla edulliset lennot. Lento ei kestä kuin kaksi ja puolituntia ja kun matkustaa vaan käsimatkatavaroilla niin ei tarvitse lennon jälkeen matkalaukkuakaan odotella. Ystäväni oli Budapestin kentällä vastassa ja sieltä heille oli yhtä lyhyt ajomatka kuin Pirkkalan kentältä meille.
Viikko oli aivan ihana. Ilmat muuttuivat päivä päivältä keväisemmiksi. Kirsikkapuut puhkesivat kukkaan ja ruoho viheriöi, eikä lumesta tietoakaan. Ihana oli tavata ystävääni ja hänen perhettään taas vuoden eron jälkeen.
Kummallista näissä Unkarin reissussa on se että kaikki fyysiset vaivani häviävät tyystin. Nytkin minua oli vaivannut jo viimesyksynä alkanut sitkeä olkapään tulehdus. Vasen käsi oli erittäin liikuntarajoitteinen ja usein heräsin yöllä kun sitä särki. Jossain kohtaa viikolla havahduin huomaamaan, että käsi liikkuu kuten ennenkin ja särky oli tipotiessään. Viime vuonna oli eri vaivat, mutta sama ihmeparantuminen.
Henkisestikin olen eri aaltopituudella. Olo on rentoutunut ja mieli hyvä, en edes muista että minulla olisi mitään murheita koskaan ollutkaan. Naurua riittää. Tuntuu että näyttääkin paljon paremmalta kuin muualla.
Ei liene ihme että koneen alkaessa laskeutua sateiselle, lumisohjon ympäröimälle Pirkkalan kentälle tajuntaani iski ajatus, että miksi en voinut jäädä vielä edes viikoksi.
Perheen luokse omaan kotiin on aina hyvä palata, mutta tällä kertaa on ollut vaikea sopeutua takaisin arkeen. Lisäksi sisälläni asuva pieni reissunainen alkaa vuosien ruususen unen jälkeen heräämään. Nuorena kulutin useamman interraill kortin. Rakastin sitä junamatkailun verkkaista tunnelmaa, sitä kuinka saattoi pysähtyä sinne missä viihtyi ja lähteä kun siltä tuntui. Reissujen välillä paiskittiin töitä ja kerättiin rahaa uuteen reissuun.
Sitten tuli perheen perustamisen aika ja reissut muuttuivat perhematkailuksi, joka sekin oli ihan mukavaa. Sitten elämä kaatoi ämpärillisen suruja niskaan ja yhtäkkiä parasta oli kun elämä oli hiljaista ja tasaista eikä tarvinnut mennä minnekkään. Mutta nyt on surutyöt tehty, lapset isoja ja reissunainen alkaa esittää minulle toiveitaan. Suoraan sanoen pikkuisen pelottaa jos se alkaa esittämään vaatimuksia.