Matka

Täällä Suomessa tuo kevät ei näyttänyt tulevan ollenkaan ja minä olen niin onnellisessa asemassa, että pääsin viikoksi Unkarin kevääseen siellä asuvan ystäväni luokse.
Pirkkalan kenttä on kätevän lähellä ja Ryanairilla edulliset lennot. Lento ei kestä kuin kaksi ja puolituntia ja kun matkustaa vaan käsimatkatavaroilla niin ei tarvitse lennon jälkeen matkalaukkuakaan odotella. Ystäväni oli Budapestin kentällä vastassa ja sieltä heille oli yhtä lyhyt ajomatka kuin Pirkkalan kentältä meille.
Viikko oli aivan ihana. Ilmat muuttuivat päivä päivältä keväisemmiksi. Kirsikkapuut puhkesivat kukkaan ja ruoho viheriöi, eikä lumesta tietoakaan. Ihana oli tavata ystävääni ja hänen perhettään taas vuoden eron jälkeen.
Kummallista näissä Unkarin reissussa on se että kaikki fyysiset vaivani häviävät tyystin. Nytkin minua oli vaivannut jo viimesyksynä alkanut sitkeä olkapään tulehdus. Vasen käsi oli erittäin liikuntarajoitteinen ja usein heräsin yöllä kun sitä särki. Jossain kohtaa viikolla havahduin huomaamaan, että käsi liikkuu kuten ennenkin ja särky oli tipotiessään. Viime vuonna oli eri vaivat, mutta sama ihmeparantuminen.
Henkisestikin olen eri aaltopituudella. Olo on rentoutunut ja mieli hyvä, en edes muista että minulla olisi mitään murheita koskaan ollutkaan. Naurua riittää. Tuntuu että näyttääkin paljon paremmalta kuin muualla.
Ei liene ihme että koneen alkaessa laskeutua sateiselle, lumisohjon ympäröimälle Pirkkalan kentälle tajuntaani iski ajatus, että miksi en voinut jäädä vielä edes viikoksi.
Perheen luokse omaan kotiin on aina hyvä palata, mutta tällä kertaa on ollut vaikea sopeutua takaisin arkeen. Lisäksi sisälläni asuva pieni reissunainen alkaa vuosien ruususen unen jälkeen heräämään. Nuorena kulutin useamman interraill kortin. Rakastin sitä junamatkailun verkkaista tunnelmaa, sitä kuinka saattoi pysähtyä sinne missä viihtyi ja lähteä kun siltä tuntui. Reissujen välillä paiskittiin töitä ja kerättiin rahaa uuteen reissuun.
Sitten tuli perheen perustamisen aika ja reissut muuttuivat perhematkailuksi, joka sekin oli ihan mukavaa. Sitten elämä kaatoi ämpärillisen suruja niskaan ja yhtäkkiä parasta oli kun elämä oli hiljaista ja tasaista eikä tarvinnut mennä minnekkään. Mutta nyt on surutyöt tehty, lapset isoja ja reissunainen alkaa esittää minulle toiveitaan. Suoraan sanoen pikkuisen pelottaa jos se alkaa esittämään vaatimuksia.