Lukunautintoja

Luin Milja Kauniston kirjan Luxus. Kirjan alussa oli selitys latinan sanalle luxus; loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus. Juuri sitä mitä sana minun mieleeni toi, mutta sillä on myös toinen merkitys kuten; irstaus, hillittömyys, velttous. Näitä en olisi tullut ajatelleeksi. Sanaselitys on sikäli paikallaan, että näihin sanoihin tiivistyy kirjan sisältö.

Kirja sijoittuu Ranskan vallankumouksen päivien Pariisiin. Aateliston äärimmäinen vauraus oli johtanut irstauteen ja velttouteen, tavallisen kansan kärsiessä nälkää ja kurjuutta, kummankaan ymmärtämättä toisiaan yhteiskunta kieroutui ja lopulta luisui pois raiteiltaan. Kirjassa pyövelin kisälli kohtaa aatelisrouvan, aatelisrouva kohtaa Pariisin huorat ja huorat kohtaavat markiisi de Saden ja kaikki päätyvät lopulta saman katon alle keskelle päitä putoilevaa Pariisia.

Aluksi luin kirjaa hieman väkisin, alku tuntui hieman tylsältä, mutta kuin huomaamatta se alkoikin viedä mukanaan, rehevä kieli ja hyvä tarina, ja lopulta en olisi malttanut kirjaa käsistäni laskea. Pakko oli kuitenkin välillä laskea sillä kirjassa on reilusti yli viisisataa sivua, joten sitä ei ihan yhdeltä istumalta lue. Kirjan ulkonäkökin on upea ja vastaa sen sisältöä. Minua joskus ärsyttää kirjan sisältöön sopimattomat kannet, kuulemani mukaan kirjailijalla ei useinkaan ole mahdollisuutta vaikuttaa kirjan kanteen, mikä on sääli. 

Tätä lukunautintoa koristi myös aivan uusi kirjanmerkki. Erään asiakkaani idea. Hän halusi ostaa minun helmiäni lahjoiksi, mutta ilmoitti että ei ollut ennen mitään koruja tehnyt, eikä oikein tiennyt miten olisi helmen sopivaksi lahjaksi muokannut. Annoin oman ehdotukseni avainkaulanauhasta tai helmen pujottamisesta yksinkertaisesti nauhaan. Hän kuitenkin keksi ehdottaa josko helmen pujottaisi samettinauhaan ja teki siitä kirjanmerkin. Samettinauhaa minulla ei ollut, mutta organzanauha toimi erittäin hyvin. Kirjanmerkeistä tuli minusta niin hienoja, että tein sitten heti itsellenikin yhden juuri tähän kirjaan sopivan. Tästä eteenpäin voinkin sitten valita aina helmen kirjan sisältöön sopivaksi ja kerätä oman kirjanmerkki kokoelmani.

Tampereella

Minulla oli aamulla tapaaminen Tampereella, Amurin helmessä. Amurin helmi on kahvila työläismuseokorttelissa Satakunnankadulla. Minulle tuli kiireinen lähtö kotoa, enkä ehtinyt syödä aamiaista ja tavallaan en sillä nyt pitänyt niin väliäkään, sillä tiesin saavani erittäin mainion aamiaisen Amurin helmessä.

Astuessani ovesta sisään kello oli vähän yli kahdeksan ja kassalle oli pieni jono, joka kuitenkin eteni mukavasti. Maksoin aamiaisen 7,50€ ja ryhdyin täyttämään aamiaistarjotintani. Lautasellinen maistuvaa puuroa, johon sai valita lisukkeeksi mustikkakeittoa tai mansikkahilloa, vastaleivottuja lämpimiä sämpylöitä, tarjolla oli muutakin leipää, mutta valitsin sämpylät, leikkeleitä, kurkkua, tomaattia, kananmunaa ja kuppi kahvia. Vaikka paikkalla oli useita muitakin aamiaisella, niin löysin helposti vapaan pöydän johon istuin syömään ja odottelemaan mentoriani. Hänen saapuessaan kävin hakemassa vielä aamiaiseen kuuluvan santsikupin ja vastaleivotun muhkean voisilmäpullan. 

Täydellä vatsalla olikin mukava paneutua koulutusasioihin. Suosittelen lämpimästi käymään Amurin Helmessä jos satut kulmilla liikkumaan, itseasiassa sinne kannattaa kyllä lähteä ihan vasitenkin. Paikka on tunnelmallinen valkoisine pöytäliinoineen ja vanhoine kalusteineen, leipomukset aina tuoreita, kahvi hyvää ja hinnaltaan edullista, aamiaisen lisäksi voi käydä myös lounaalla. Lounaslista löytyykin täältä *klik*.

Tapaamisen jälkeen kävelin keskustaan hoitamaan asioita. Aurinko paistoi, kaupunki näytti parhaita puoliaan ja Amurissa sireenit ja ruusut tuoksuivat. Autolle palatessani kävelin Finlaysonin kirkon ohitse ja koska siinä oli kutsuvasti ovet auki päätin piipahtaa katsomaan, miltä kirkko sisältä näyttäisi. Sisällä ei ollut muita, mutta etuosassa kolme nuorta viritteli soittimiaan ja pian salin täyttikin musiikki. Istuin penkille kuuntelemaan tätä yllättävää yksityiskonserttia, joka kohdalleni sattui. Istuin pitkän tovin kuuntelemassa ja annoin sieluni levätä.

Ennen poistumistani kävin kiittämässä nuoria tästä musiikkituokiosta ja he kertoivat olevansa paikalla musisoimassa koko kesän. Tässä sitten toinen syy vierailla Tampereella, ilmainen konsertti Finlaysonin kirkossa. 

Jatkoin kävellen matkaani kohti Hämeenpuistoa ja ohitin Pikkupalatsin. Ajattelin että sielläkin olisi mukava joskus käydä, ehkä joskus joku pitää siellä juhlat joihin minut kutsutaan tai varmemmin ehkä ilmottautumalla avoimelle yleisökäynnille. 

Hämeenpuisto päättyy Näsinkallioon ja tähän upeaan Näsinkallion suihkulähteeseen. Olis ollut mielenkiintoista kävellä portaat suihkulähteen takana ylös ja käydä tutustumassa Näsilinnaan. Museo ei kuitenkaan olisi tänään ollut auki, joten jätin käynnin seuraavaan kertaan. Mietin kuitenkin, kuinka paljon Tampereen tällä kulmalla on nähtävyyksiä, näiden edellämainittujen lisäksi olisi vielä Tallipiha ja sitten ihan erilaista huvia Näsinkallion toisella puolen Särkanniemi ja Sara Hildenin taidemuseo sekä kaikennäköistä muuta, mistä en mitään tiedä. Onneksi oli kaunis alkukesän ilma, minulla auto parkissa kaupungin laidalla joten tuli käveltyä ja nähtyä kaupunkia eri silmin kuin yleensä siellä kiireellä asioita hoitaessani.

Désirée

Aivan ihana kirja! Nimittäin Annemarie Selinkon Désirée, jonka sain juuri luettua loppuun. Tovi siinä vierähti, vaikka luin sitä jokaisena vapaa hetkenäni ja totta puhuen silloinkin olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Kirja koukutti minut heti alettuani lukemaan. Se oli niin sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu, lisäksi se perustuu faktoihin ja todelliseen tapahtuneeseen historiaan ja on kuitenkin romaani, ei elämäkerta tai historiankirja.

Tai miten sen nyt ottaa, kirja kertoo Ranskan kansalaisen Bernardine Eugénie Désirée Claryn tarinan hänen itsensä kertomana. Désirée, jota kirjan alussa kutsutaan Eugénieksi saa isältää 14-vuotis lahjaksi päiväkirjan ja niin hän alkaa sen sivuille kirjoittamaan omasta elämästään. Eugénie on Marseilleslaisen silkkikauppiaan tytär ja tapahtumat alkavat vuonna 1794, pari vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Ajat ovat edelleen levottomat ja elämä on epävarmaa, giljotiinit yhä toiminnassa.

Aloittaessaan päiväkirjaansa Désirée on perheensä mielestä lapsi, mutta omasta mielestään nuori aikuinen. Perhe on kohtalaisen varakas, porvaris perhe, jonka poika kasvatetaan jatkamaan perheen silkkikauppaa ja tyttärien päämäärä on saada itselleen kunnolliset puolisot isän heille säästämien hyvien myötäjäisten avulla. Isä piti myös arvossa vallankumouksen punaista lankaa: vapaus - tasa-arvo - kansanhallinto ja on luovuttanut tyttärelleen lentolehtisen, johon ihmisoikeudet on painettu ensimmäisen kerran. 

Désirée ei ole saanut sen kummemmin koulutusta, ei ole mikään varsinainen kaunotar tai erityisen sivistynyt ja on ns. tavallisen perheen tytär, mutta kuitenkin hänen elämänsä on täynnä aikansa merkkihenkilöitä. Hän on Napoleonin nuoruuden rakastettu ja lopulta Jean-Baptiste Bernadotten vaimo, josta tulee lopulta Ruotsin kuningas.

Kirjan kansi on kamala ja antaa viitteitä halvasta höpö-höpö kirjasta, sama vaikutelma jos lukee takakannen teksin. En usko että olisin tätä kirjaa itse valinnut, mutta kirjastossamme kokoontuvassa Kirjakassissa -eräänlainen lukupiiri- eräs henkilö oli tämän lukenut ja sai houkuteltua minutkin lukemaan. Olen siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä tämä kirja antoi minulle erittäin positiivisen lukunautinnon, varsinkin kun ajattelen että tarinalla on todellisuuspohja. Kuinka elämä voi tuoda mukanaan mitä vaan.

Kirjan otsikot on hauskasti kirjoitettu käsialalla, kuten Désirée ne olisi kenties kirjoittanut. Minulla onkin hassu tunne, että olen tätä kirjaa joskus käsissäni pitänyt. Sekä tuo minun mielestäni ruma kansi, että nämä sivujen käsialalla kirjoitetut otsikot tuntuvat tutuilta, mutta tarina oli kyllä aivan uusi, joten en varmasti ole tätä aiemmin lukenut. Kirja on kirjaston kirja, mutta se löytyi Vammalan kaupunginkirjaston varastosta, eikä meidän kirjastomme hyllystä. Toivonkin nyt että löytäisin tämän kirjan jostain, sillä haluaisin sen omaan hyllyyni.

Liikkuva solmu

Pyydettiin ohjetta solmuun, jota käytän koruissani. Minähän en juurikaan enää koruja tee, mutta koska olen joskus jo pari vuotta sitten ohjeet tähän liikkuvaan solmuun laatinut ja Käsityökorttelin blogissa sen myös jakanut, niin laitan ohjeet nyt myös tänne omaan blogiini. Valokuvat ovat samat vanhat, mutta koska solmun kaikki vaiheet ovat niissä niin selkeästi en ala nyt uusia kuvia ottamaan.

Lähtötilanne on tällainen; pujottele helmet nauhaan haluamallasi tavalla ja laita nauhat kuten kuvassa.

Selvyyden vuoksi näissä seuraavissa kuvissa käytän kahta eriväristä nauhaa, jotta kaikki solmun kohdat on helpompi erottaa.

Tässä vaiheessa otat solmun peukalon ja etusormen väliin ja ikäänkuin työnnät solmun piukkaan. 

Solmu on valmis ja tuon liian pitkän hännän voi sitten leikata pois. Sitten pitää tehdä sama solmu vielä toiselle puolelle. Se tehdään tietenkin aivan samoilla ohjeilla.

Tadaa! kaulakorusi on valmis! Näillä ohjeilla pitäisi onnistua. Parin harjoitussolmun jälkeen homma alkaa kyllä luistamaan, jos tuntuu että se ensimmäinen solmu meni ihan solmuun.

Pari kirjaa

Luin pari viikkoa sitten Anneli Kannon kirjan Pyöveli. Kirjassa oli minusta kaunis kansi, pahaenteinen nimi ja takakannen teksti ei mitenkään houkuttanut lukemaan. Kirjastossa tätä minulle kuitenkin tarjottiin, johtuen siitä että tämä on historiallinen romaani ja minä kahlaan yleensä kaikki tämän nimikkeen alle tulevat kirjat.

Epäilin, että kirjassa olisi ikäviä kuvauksia pyövelin työstä, noitavainoista, kidutuksista ja sen sellaista. Itseasiassa pidin kirjaa muutaman päivän, ennen kuin edes avasin sen, koska pelkäsin aloittaa. Päätin jo etukäteen että lopetan heti jos alkaa tuntua pahalta. Mieleeni nousi Mika Waltarin Kaarina Maununtytär ja sen hirveät kidutuskuvaukset, jotka tulivat aikoinaan uniinkin vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin. Muuten kyllä sekin oli hyvä kirja, kuten kaikki lukemani Waltarit.

Pyöveliin jäin kuitenkin koukkuun jo ensimmäisen sivun puolivälissä. Aivan loistavaa kerrontaa ja ajan kuvaa. Hyvin inhimillistä ja ihmisläheistä. Tarina vei mukanaan, eikä jäänyt mässäilemään julmuuksilla. Jonkinlaisia julmuuksia kirjassa väkisinkin oli, elettiinhän 1600 lukua ja päähenkilö nyt oli pyöveli. Tarkkaan ajatellen kirjan pyöveli oli huomattavasti inhimillisempi henkilö kuin eräiden muiden ammattikuntien edustajat, vaikka toisin olisi voinut luulla. En kerro tarkemmin, jotta en tekisi juonipaljastuksia. Pari noitaoikeudenkäyntiä selasin läpi ns. pikalukuna, mutta muuten en kirjassa loikkinut. Nämäkin riviloikkaukset tein ihan itsesuojelu syistä, varmuuden vuoksi.

Toinen lukemani kirja oli Mikaela Strömbergin Sophie. Historiallinen romaani, kuinkas muuten. Tämäkin romaani sijoittuu pääasiassa Suomeen kuten Pyövelikin, mutta nyt eletään 1800-lukua. Tämä on elämäkerta, joka perustuu Sophie von Behsen elämään. Sophien elämä ei ollut mitenkään varsinaisesti hauska, mutta kirjailijan tapa kertoa oli jotenkin humoristinen ja kepeä. Tässäkin henkilöt heräsivät elämään inhimillisinä ihmisinä kulkien läpi elämän ruohoniittyjen ja kivikoiden. Kirja alkaa Pietarista, missä Sophien on arvostetun papin esikoistytär ja elää huolettoman hauskaa lapsuutta ja nuoruutta suuressa sisarusparvessa. Pieni tovi tsaarin hovissa ja sitten ollaankin jo Suomessa, syrjäisessä kartanossa ja naimisissa enemmän tai vähemmän tuuliviirin miehen kanssa. 

Ei ehkä kuulosta kovin kiinnostavalta, mutta suosittelen kyllä tätä lämpimästi. Pidin kovasti kirjailijan tavasta kertoa tämä tarina ja varsinkin kun ajattelee, että se perustuu tositapahtumiin niin se antaa lisäpotkua. Sophie on tutustumisen arvoinen nainen.

Uusittu ilme!

Viime syksynä kun aloitin Takk:ssa Luovien alojen yrittäjä kurssin, niin ihan ensimmäiseksi minua kehoitettiin uusimaan kotisivut. Se ei suinkaan tullut yllätyksenä, vaan olin itsekin jo pidemmän aikaa suunnitellut, että sivut pitäisi uusia. En vaan oikein ollut saanut langan päästä kiinni, että miten ja kuinka.

Syksyllä sitten aloitin siitä, että laitoin asiasta kyselyn naisyrittäjiin ja heti kohta minulla olikin muutama vaihtoehto tekijäksi. Itselleni ei vain auennut, että mitä oikeastaan halusin ja mihin pitäisi keskittyä, rahaakin oli niukasti. Jahkailin kaikkien minulle tulleiden tarjousten välillä ja lopulta valintani loksahti yritykseen, jonka nimi oli numeroita 1702. Yksi ratkaiseva tekijä oli hinta ja toinen se, että heidän jo tekemistään sivuista löytyi yksi, mikä kolahti minulle. Siinä oli video, ja minäkin halusin videon.

Syksy meni, eikä päästy alkuunkaan, johtuen minusta. Minä en edelleenkään oikein ollut selvillä, mitä siinä sivulla pitäisi olla muuta kuin se video, eikä sitäkään ollut olemassa. Mutta sittenhän asiat lähtivät rullaamaan, minä sain ensimmäisen ulkomaan asiakkaani ja kohta toisen ja kolmannen. Minulle avautui aivan toinen maailma ja sitä myöten alkoi vähitellen selkiytyä sekin, mitä siellä sivuilla pitäisi olla. Ei siellä vieläkään ole ihan kaikkea, mitä tavoittelen, kuten kansainvälistä verkkokauppaa, mutta ehkä senkin jonain päivänä saan avattua. Joulunpyhinä tyttäreni kuvasi videon ja kun hän sen sitten sai editoitua, niin olin uudelleen yhteyksissä verkkosivujen tekijään Anu Ruhaseen. Sovimme, että Anu alkaa valmistella sivuja helmikuussa. 

Hiljalleen sivut alkoivat saada hahmoaan, niistä tuli kaksikieliset. Englanninkielisen valikon tekstit annoin käännöstoimiston tehtäväksi varmuuden vuoksi. Käännösfirma on Flextext, tämän yrityksen löysin myös opiskelujeni kautta. Nopeasti hoitui sopuhintaan. Olen myös hyvin tyytyväinen sivuntekijöiden työpanokseen. Minä taisin lähettää sähköpostia rasittavuuteen asti, mutta aina sain asiallisen vastauksen kysymyksiini, myös puhelimitse olimme yhteydessä ja aivan mahtavaa oli, miten kädestäpitäen sain opastuksen sähköpostitilin avaamiseen ja käyttöopastuksen. Lämpimästi voin heitä suositella muillekin.

Ihan nyt vertailun vuoksi laitan tähän kuvan entisiltä kotisivuilta. Tämä oli etusivu. Uusien sivujen etusivulla pyörii nyt video, jossa on myös musiikki. Galleriakin on tyylikkäämpi, verkkokauppaan aukeaa linkki, myös Facebookkiin ja Instagramiin on linkit ja sivuilla on myös yhteydenottolomake. 

Itse olen oikein tyytyväinen uusiin sivuihini. Varmasti tässä vielä tulee mieleen joitakin juttuja, mitä pitää ehkä muuttaa ja toivottavasti saan aikaiseksi paranneltua verkkokaupan sisältöä ja piristäydyttyä täällä blogissakin ja keksin senkin, miten pystyn parhaiten myymään helmiäni myös ulkomaille. Mutta eiköhän nyt ole aika laittaa linkki uusituille sivuilleni. Olkaa hyvät, toivottavasti viihdytte!

http://piaeliina.fi/

Tusina vuotta lamppuhelmiä

Tulevana viikonloppuna minulla on merkkipäivä, silloin tulee nimittäin 12 vuotta siitä kun olen ensimmäisen helmeni tehnyt. Järjestelin papereitani ja sieltä löytyi todistus helmikurssista ja siitä sain päivämäärän. Kurssi alkoi 20.3.2004. Olin vähän aiemmin käynyt lasimosaiikki-kurssin ja siellä eräs kurssilainen huokaili, kuinka ihana olisi osata tehdä lasihelmiä. Minä kun olin tehnyt aiemmin vain tasolasitöitä ja mosaiikkia, luulin hänen tarkoittavan niitä lasinugetteja, mitä näissä töissä käytetään, eli niitä sellaisia erivärisiä sulatettuja pyöreähköjä lasinpalasia, mitkä ovat tasaisia toiselta puolelta ja toiselta kuperia. En voinut käsittää, mitä hienoa niiden tekemisessä voisi olla. Lamppuhelmistä en ollut ikinä kuullutkaan, joten en ymmärtänyt, mistä hän puhui ja ihmettelin vain mielessäni, että onpa outoja mielihaluja.

Jokin aika tämän jälkeen olin Tampereella ostamassa lasia ja siellä liikkeessä näin sellaisen pienen ihanan kilpikonnan. Sitä sitten ihastelemaan ja ihmettelemään, että onko se jokin sulatustyö. Liikkeen omistaja tuli siihen minulle sitä esittelemään ja kertoi sen olevan lasihelmi. Nyt alkoi minullekin valjeta, miksi tämä kurssitoverini oli niin innoissaan.  Se pieni kilpikonna oli Lea Swanzin tekemä ja se vietteli minut Lean helmikurssille. Sille tielle minä sitten jäin.

Kyllä jännitti kun siihen polttimeen ensimmäisen kerran liekin sytytti. Se tuntui ihan oikeasti hurjan pelottavalta. Ajattelin, että eihän tästä nyt mitään tule, mutta sitten kun aloitin lasia siihen tikun päälle sulattamaan niin se oli menoa. Miten se minut niin lumosikin. Eivät ne ensimmäiset helmet kyllä mistään kotoisin olleet. Ihan muotopuolia ja kaikki kuviot miten sattuu. Mutta jostain se oli lähdettävä.

Sain runsaasti sekä sääliviä, että hämmästeleviä katseita kun näitä tekeleitäni innoissani muille esittelin. En antanut sen häiritä, vaan hankin itselleni välineet ja aloin harjoittelemaan helmen tekoa miehen konehallin nurkassa. Välillä kävin vielä Lean luona lisää oppia saamassa. Varsinkin niinä alkuvuosina sai oikeastaan joka paikassa selittää, mikä on lamppuhelmi. Ei oikein kukaan ymmärtänyt, mitä minä teen, eikä ainakaan miksi. Edelleen tätä jossain määrin hämmästellään, mutta kyllä tieto on jo levinnyt ja moni on käynyt jonkin kurssinkin. Tekniikasta on monessa kansalaisopistossakin kursseja. 

Monasti kuulee korunteosta innostuneen sanovan, että haluaisi tehdä itse koruissaan käyttämänsä helmet. Silloin pitää vaan mennä sinne kurssille ja hankkia poltin, kaasupullo, happikonsentraattori, uuni ja kaikennäköiset pikkutilpehöörit ja nippu lasia. Sen jälkeen voi sitten varautua muutaman vuoden harjoitteluun kunnes alkaa syntymään sellaisia helmiä kuin on ollut mielessä kurssille lähtiessä. Tämä on siitäkin kiitollinen ala, että aina on uutta opittavaa koskaan ei voi sanoa olevansa valmis ja itsekin tiedän olevani vasta tien alussa, loppuu elämä ennen kuin pääsen edes puoliväliin. 

Edelleen tämä työ minut lumoaa. Kun avaan kaasupullot, istun polttimen ääreen ja sytytän liekin, uppoudun aivan omaan maailmaa. Kaikki, mikä on työtilani ulkopuolella, jää sinne. On vain liekki, hiljalleen sulava lasi, tikun pyörintä sormieni välissä ja helmen synty. Täydellinen harmonia. Vaikka yleensä pitää tehdä ainakin kaksikymmenta helmeä, että syntyy yksi johon on sillä hetkellä tyytyväinen, niin lumous ei silti häviä minekkään. Se, että jokaisesta helmestä, siitäkin mihin sillä hetkellä on tyytyväinen, löytyy aina jotain korjattavaa, ei sekään poista lumousta. Se tarkoittaa, vain että kehittyy ja aina voi päästä vieläkin parempaan lopputulokseen. Ehkä jonain päivänä syntyy se täydellinen helmi, mikä tuntuu täydelliseltä vielä myöhemminkin. Siinä on tavoitetta.