Tarina Jouluksi

Tämä tarina on omistettu maailman parhaalle koiralle, jotta muistomme eivät koskaan haalistuisi.

Yeri nousi patjaltaan talon nurkalta, kiersi takapihalle ja istahti penkanreunalle. Siinä se istui korvat pystyssä ja tuijotti sumun peittämälle pellolle. Sumu oli sakeaa ja pellon takana oleva metsä oli näkymättömissä sumuseinän takana. Ei Yerin tarvinnut nähdä sumun läpi, se tiesi nenällään että kettu hiippaili metsän reunassa. Se katsoi reviirinsä jatkuvan talolta pellon laitaan asti, metsän se antoi muille. Niin kauan kun kettu pysyi metsän puolella, se sai siellä hiippailla, mutta heti kun sen etutassu koskettaisi pellon pintaa, hyppäisi Yeri penkan reunalta pellolle ja kiitäisi nuolen nopeudella kohti kettua.

Nyt Yeri oli kuitenkin jo monta kesää nähnyt ja sen takakoipiin oli hiipinyt vanhuuden jäykkyyttä ja kankeutta, eikä se enää pystynyt niin nopeasti pellolle ampaisemaan kuin nuorempana. Pelto oli sitä paitsi leveä ja kettu ehti aina livistämään takaisin metsään, mutta ajanoloon se oli oppinut että peltomyyriä metsästäessä hommat yleensä keskeytettiin ja oli parempi tyytyä metsämyyriin. Päivä pysyi sateisena, vaikka aamun sankka sumu lopulta väistyikin. Syksy oli jo pitkällä ja ihmiset odottivat pakkasia ja lunta. Kun maa oli musta ja taivas pilvessä täytyi sisällä pitää päivälläkin valoja. Valkoinen hanki olisi tuonut hieman valoa näihin loppuvuoden pimeisiin päiviin.

Yeri oli tyytyväinen koira, oli lunta tai ei. Sitä ei haitannut vaikka kura tarttui sen tassuihin ja kulkeutui sisälle. Tosin sen emäntä ei kyllä antanut sen tulla kodinhoitohuonetta pidemmälle ennen kuin rapa oli turkista kuivunut ja rapissut kodinhoitohuoneen lattialle. Vaan eipä Yeri paljon sisällä viihtynytkään. Se nautti raikkaasta ulkoilmasta, vahtikierroksista talon ympärillä, penkan reunalla istuskelusta ja pellon vahtimisesta. Välillä se oikaisi räystään alla olevalle patjalleen ja näki unia metsästysretkistään kesäöinä.

Vihdoin loppuivat sateen tuhjuiset ja sumuiset päivät ja aurinko näyttäytyi pitkän tauon jälkeen. Yeri laajensi vahtikierrostaan tontin reunoille asti. Monta kertaa päivässä se kiersi talon ja tontin ympäri. Pysähtyi välillä nuuskimaan tontin halki juosseen jäniksen jälkiä, tai kaivoi myyränkoloa. joskus se vaan kulki talon ihmisten perässä, tarkkailen heidän puuhiaan ja vahtien ettei kukaan lähtenyt laumasta.. Vaikka Yerin takakoivet välillä kipuilivat ja meno oli kankeaa, se jaksoi aina juosta tovin pallon perässä. Nouti heitetyn pallon, mutta ei suostunut luovuttamaan sitä takaisin.

Poutapäiviä riitti ja lätäköt imeytyivät maan sisään tai haihtuivat joulukuun kalvakassa auringossa ja yöpakkasissa. Perhekin innostui ulkoilemaan ja Yerillä oli seuraa ulkona, se pääsi metsälenkille ja järven rantaan. Parina päivänä mentiin autolla pidemmälle ja viivyttiin metsässä iltaan asti. Isäntä kaatoi puita ja emäntä piti nuotiota yllä ja lämmitti siinä kalakeittoa ja keitti kahvit. Yerillä oli omat eväät mitkä se popsi nopeasti että ehti sitten vahtia josko muilta liikenisi sille herkkupaloja.

Päivät soljuivat mukavasti kohti joulua. Takapihalle ilmestyi valtava joulutähti valaisemaan, puiset tontut putkahtivat piiloistaan Yerin seuraksi ja sisällä emäntä valmisti piparkakkutalon. Joulupiparit olivat Yerin herkkua ja se ei voinut ymmärtää emännän tapaa tehdä piparkakkutalo, joka sitten laitettiin kyllä esille, mutta sitä ei syöty ennen kuin vasta pitkän ajan päästä. Vaikka yöt olivat jo pakkasella ja joskus vähän päivätkin niin Yeri ei tahtonut vielä tulla öiksi sisälle nukkumaan. Öisin tapahtui niin paljon mielenkiintoisia asioita että se pysyi ulkona. Kuutamoöinä sillä tuntui olevan niin paljon seuraa että oli turha kuvitella sen tulevan yöksi sisälle, joskus se tuli aamulla muutamaksi tunniksi sisälle nukkumaan kun oli oikein touhunnut yön jänisjahdissa tai supikoiria ajaen.

 Vaan sittenpä tulikin sellainen aamu että Yeri ei ollutkaan tavanomaisella vahtipaikallaan ulkona. Perhe huuteli sitä tontin joka kulmalta, mutta jälkeäkään ei näkynyt eikä haukahdustakaan kuulunut. Maa oli jäässä, mutta lunta ei ollut vielä satanut lainkaan. Päivä oli pilvinen ja kylmä tuuli puhalsi pohjoisen puolelta. Emäntä teki kävelylenkkejä lähimaastoon ja huuteli sitä. Käveli järven rantaan ja totesi järven saaneen ohuen jääpeitteen. Maasta oli turha yrittää etsiä jälkiä, koska se oli jäätynyt jo muutama päivä sitten.

 Iltapäivällä selvisi että naapurin ajokoira oli myös kadonnut. Se oli tyttökoira ja sillä oli juoksuaika. Näinhän se oli ymmärrettävä että Yeri ei ollut pystynyt vastustamaan sen kutsua ja oli lähtenyt tyttöystävän matkaan ties minne. Ajokoira juoksisi luontonsa mukaan ristiin rastiin maastossa ja Yeri kulkisi perässä niin kauan kuin jaksaisi. Kuinka sen kipeät jalat jaksaisivat?

 Illalla emännällä tuli suru puseroon kun hän tuli ajatelleeksi että koska vesilätäköt olivat kuihtuneet ja maassa ei ollut lunta, niin mistä Yeri saisi juotavaa. Se oli aina kova juomaan ja nyt kun sen tarvitsi juosta nuoren ajokoiraneidin perässä pitkin maita ja mantuja sen tulisi varmasti jano ja miten sen kipeät jalat jaksaisivat. Ilta pimeni, eikä Yeriä kuulunut.

 Seuraavana aamuna muiden lähtiessä töihin ja kouluun emäntä teki pitkän lenkin, kuulosteli kaikki kylän koiranhaukunnat ja pettyi monta kertaa kun ei tuttua haukkua kuulunut. Kiersi kaikki naapurit kyselemässä, josko joku olisi edes vilaukselta nähnyt. Ei ollut, mutta kaikki lupasivat ilmoittaa jos jotain kuuluisi tai näkyisi. Se oli pitkä päivä ja pakkanenkin kiristyi melkein kymmeneen asteeseen. Illalla tuli tieto että ajokoira neiti oli palannut kotiin. Yeriä vain ei kuulunut, ei näkynyt.

 Sinä iltana perhe itki. Ilta kääntyi yöksi ja yhtäkkiä alkoi sataa lunta. Se toi pienen toivonkipinän, että jos Yeri vain olisi hengissä, niin nyt se voisi syödä lunta ja saisi siitä nestettä. Jospa se vain makailee jossain kuusen juurella lepäilemässä, että jaksaa sitten tulla takaisin.

Aamulla maa oli paksun lumen peitossa, lunta oli satanut reippaasti koko yön. Tavallaan se toi lohtua, ainakin se voisi syödä lunta, niin se teki joka talvi. Haukkasi lumipenkasta suurella suullaan suuria lumilohkareita. Lumessa näkyisivät tassunjäljetkin.

 Koska oli jo lauantai, hälytettiin isommat lapsetkin kaupungista koiranhakuun. Etsintä aluetta laajennettiin runsaasti. Ajettiin autolla metsäautoteitä metsien syvyyksiin ja huudeltiin. Ei näkynyt tuttuja tassun jälkiä, ei kuulunut tuttua haukuntaa. Ei minkään näköistä elonmerkkiä missään.

 Ilta pimeni yöksi. Perhe istui sohvalla ja paperinenäliinoja kului. Olohuoneessa oli joulukuusi koristeltu ja sen alla oli paketteja. Kaikki tiesivät että se yksi iso paketti oli Yerin paketti. Joka joulu kuusen alla oli sille paketti ja joka joulu se makasi nenä kiinni paketissaan ja odotti että joulupukki sen sille vihdoin aattoiltana antaisi. Siellä oli aina samanlainen iso luu, jonka se sai sisällä kaluta. Nyt se paketti sai kyyneleet kohoamaan perheen silmiin. Alkoi olla jo nukkumaanmenon aika, mutta perhe kyyhötti yhä sohvalla ja tiesi että uni pysyisi loitolla. Tuntui lohduttomalta ajatella että yksi perheenjäsen olisi jossain ulkona pakkasessa lumen keskellä eikä kenties koskaan selviäisi minne se oli joutunut. Metsä oli suuri ja siellä tiedettiin olevan ilveksiä ja karhujakin.

 Äkkiä soi puhelin ja naapurista soitettiin, että viidakkorumpu oli pärissyt ja nyt oli joku kuullut ison koiran haukuntaa jostain kaukaa oudosta suunnasta. Koko perhe autoon, taskulamput mukaan ja auton nokka sinne minne neuvottiin. Perhe pysähtyi tienvarteen siihen missä haukku oli kuultu ja purkautui autosta. Aivan oikein. Kaukaa metsän takaa kuului tuttu haukku. Se oli Yerin hätähaukku. Kaukaa se kuului ja edessä oli pimeää lumen peittämää metsää varmasti useita kilometrejä. Ääni kantautui varmaan siksi koska paikka oli korkealla ja välille osui joku peltoaukea ja ehkä hakkuuaukeakin.

 Isäntä, joka tunsi paremmin ne kulmat, pohti haukusta ilmoittaneen miehen kanssa suuntaa mihin kannattaisi lähteä. Taas perhe hyppäsi autoon ja ajettiin erästä metsäautotietä perille asti. Tämä tie olisi todennäköisesti lähempänä karkulaista. Taas purkauduttiin autosta, mutta nyt haukku kuului hyvin vaimeana, jos ollenkaan. Oliko syynä se että Yeri oli väsähtänyt, vai sattuiko väliin mäki, joka esti äänen kulkemasta? Hetken neuvoteltiin ja taas autoon ja ajamaan toiselle metsäautotielle, joka tulisi samoille kulmille, mutta vastakkaisesta suunnasta.

 Kello lähenteli jo puoltayötä kun perhe taas purkautui autosta. Kaikki huusivat kilvan Yeriä ja silloin se vastasi jostain melko läheltä. Mies näytti suunnan ja kaikki lähtivät taskulamput välkkyen umpimetsään. Ei huolta eksymisestä, lumikerros oli jo niin paksu, että omia jälkiä pitkin löytäisi takaisin. Vaikka emäntä päätti että hän ei metsästä poistuisi ennen kuin Yeri oli löydetty. Yhä syvemmälle metsään mentäessä Yeri ei enää vastannut kutsuihin. Ei kuulunut muuta kun lumen narskunta jalkojen alla. Yhden taskulampun patterikin alkoi näyttää hiipumisen merkkejä. Epätoivo alkoi jälleen hiipiä perheen keskuuteen. Metsä oli suunnaton, ja lumihanki koskematon. Äkkiä mies pysähtyi ja käski muiden olla hiljaa. Kaikki jäivät seisomaan korvat höröllään. Mies sanoi että kuuli jotain ääniä takaa päin, eli sieltä mistä perhe oli juuri tullut. Joku kulki perheen perässä.

 Kaikki käänsivät taskulampun valokeilat hiljaa lähestyvän äänen suuntaan. Eikä riemulla ollut rajoja kun tuttu hahmo ilmestyi valokeilaan. Se oli Yeri. Turkki takussa, kieli suusta roikkuen ja jalkaansa ontuen se tuli perheen luo. Sen pää nuokkui väsymyksestä ja askel oli painava, mutta sen silmät loistivat ja se näytti pohjattoman helpottuneelta kun vihdoin löysi oman laumansa. Viimeisillä voimillaan se kulki perheen mukana takasin samoja jälkiä autolle. Autoon se ei jaksanut hypätä kipeillä tassuillaan, sillä olivat kynnetkin kuluneen niin lyhyiksi jäisellä lumettomalla maalla taivaltaessaan että veri tihkui, ja niin sen isäntä nosti sen sinne. Siinä huomattiin, että sillä oli kyljessä hurjat kynnen jäljet ja iho palkeenkielellä. Se oli retkellään joutunut jonkun raatelemaksi, mutta ilmeisesti selvinnyt voittajana.

 Autossa sille oli varattuna evästä ja vettä. Kaikki kelpasi ja syötyään ja juotuaan se nukahti auton jalkatilaan. Ajokoira neito oli ilmeisesti sitä kieputtanut ristiin rastiin pitkin metsää ja lopulta kyllästynyt vanhaan mieheen ja palannut kotiin. Yeri oli jäänyt kaikkensa antaneena keräämään voimia, joutunut ehkä ilveksen, ehkä supin kanssa taisteluun ja hukannut hajujäljen millä olisi kotiin löytänyt. Tai ehkä se jälki oli jäänyt lumen alle. Se jää salaisuudeksi millaiset seikkailut se oli metsässä kokenut.

 Tänä talvena se ei enää nukkuisi yhtään yötä ulkosalla. Sillä oli mukava patja kodinhoitohuoneessakin missä vesi sen kupissa ei jäätyisi ja toisessa kupissa olisi aina kuivapipanoita tarjolla. Tärkeintä oli että kuusen alla odotti sen oma paketti ja se saisi sen taas itse avata, ja sen rakas perhe olisi sen ympärillä.