keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Luova työ

Mitä työtä ikinä tekeekin, siitä pitäisi saada edes jonkinlaista tyydytystä, sen tekemisen pitäisi olla ilo ainakin useimpina päivinä. Luulen ettei sellaista työtä olekaan, missä ei aina joskus tulisi kyllästymisen tai tuskastumisen hetkiä, mutta niiden pitäisi olla vain hetkiä, ei jokapäiväistä kaihertamista. Tosi monella kuitenkin tuntuu olevan käsitys, että jos työ on kivaa, niin se ei ole työtä, eikä siitä ainakaan mitään pitäisi maksaa.


Minun työni on kivaa ja huomaan tosi usein muiden ajattelevan että minä puuhastelen tai askartelen päivät pitkät ja käyn sitten välillä vähän metsässä haahuilemassa. Ymmärrän kyllä hyvin, että helmentekijä ei kuulosta ammatilta ja taiteilija on titteli, joka ei sekään viittaa "oikeaan" työhön, eikä inspiraation etsiminen ei voi olla osa työtä. Mutta tämä nyt on minun työtäni, minä olen yrittäjä, joka yrittää saada toimeentulonsa valmistamalla helmiä ja myymällä niitä. Minulla ei oikeastaan ole vapaapäiviä, viikonloput ovat ihan yhtä työntäyteisiä kuin viikotkin, lakisääteiset lomat ovat minulle tuntematon käsite, samoin kahdeksan tunnin työpäivä.


Luovassa työssä on aikoja, jolloin tämä niin sanottu inspiraatio iskee ja silloin junaa ei voi pysäyttää. Pää vaatii käsiä toimimaan, sitä on vain tehtävä itsestään ulos koko ajan. Jos onni on myötä, niin tulosta syntyy koko ajan tai sitten tulee sutta ja on vain harjoiteltava ja harjoiteltava, jotta saa syntymään sen mikä kuva on jossain sielun syövereissä. Tämä tekeminen on siis joko tämän työn palkinto tai kirous. Jokaisessa työssä on kuitenkin pieni pala omasta itsestä ja se on dramaattisesti sanoen sydänverellä tehty.Tässä työssä ei ehkä koskaan pääse maaliin ja voi sanoa, että olen valmis. Aina on kehitettävää ja siksi tämä ei myöskään muutu tylsäksi. Lisäksi siinä polttimen ääressä on pakko keskittyä juuri siihen hetkeen, ei ole eilinen ja huominenkaan ei ole vielä tullut.


Mutta eihän tämä työ pelkkää polttimella istumista ole. Pitää tehdä tikkuja, jotta voi niihin tehdä helmiä ja valmiit helmet pitää irroitella niistä tikuista ja puhdistaa. Puhdistus on tylsää hommaa. Sitten pitää eroitella jyvät akanoista ja kuvata ne onnistuneet, mitata ne ja miettiä missä ne myisi ja laatia se myynti ilmoitus. Kuvaamisessa kuluu joskus todella paljon aikaa, varsinkin talvella kun valaistus on vaikea saada kohdilleen. Jos sitten saa kaupan syntymään pitää tehdä lähetyslista ja lasku, paketoida helmi postituksen kestävästi ja kuskata se postiin. Pitää myös hankkia materiaalit kuten lasit, postipaketit, helmirasiat, postimerkit, tulostuspaperi ja -musteet ja kaikenlaista muuta pientä. Tässä saa joskus tuntikausia kulumaan tietokoneen ääressä samoin kuin siinä myyntivaiheessa. Siinä polttimellakin saa kulumaan päiväkausia siihen kun pitää testailla erilaisia laseja ja niiden käyttäytymistä ja tehdä niitä harjoituskappaleita, joita ilman ei synny niitä oikeasti onnistuneita yksilöitä. Sitten on kaikenlaista tylsää paperihommaa, vaikka kirjanpitäjä onneksi hoitaakin sen kaikkein tylsimmän ja vaikeimman osuuden.
Mutta siis vaikka työ onkin luovaa ja ulospäin näyttää pelkältä huvittelulta niin se voi oikeasti sisältää tosi paljon kaikkea, mikä ei näy ulospäin. Kaikenlisäksi minä otan tämän työn ihan vakavasti ja koitan siitä hankkimillani tuloilla maksaa laskuni. Ihan oikeasti minäkin käyn ruokakaupassa, kulutan sähköä, maksan nettiliittymästä ja puhelimesta,eikä ilman veroja ja vakuutuksia selviä luovasta työstäkään.


torstai 27. lokakuuta 2016

Työhuone muuttuu studioksi

Kesällä jouduin siirtämään helmentekopöytäni autotalliin työhuoneeni remontin tieltä. Työhuoneeni ei kylläkään ole oikeastaan koskaan näyttänyt työhuoneelta. Tilasta puuttui pari väliseinääkin kokonaan ja kaikenlisäksi se oli pikkuhiljaa, salakavalasti muuttunut varastoksi. Yksi nurkka oli minun käytössäni ja kaikki muu kauheaa kaaosta. Siihen olin kylläkin tottunut, asia vaivasi lähinnä vain silloin kuin joku ulkopuolinen tuli työhuoneellani piipahtamaan. Pääasiassahan minä olin siellä aina yksin ja helmiä tehdessäni muu maailma siirtyy jonnekin kauemmas, on vain liekki, lasi ja minä.
Mutta kesällä mieheni ilmoitti että nyt aloitetaan remontti. Ensimmäiseksi pakkasin kaikki lasit, työvälineet, uunin ja työpöytäni autotalliin. Sitten tyhjennettiin tila kaikesta muusta, joka oli kyllä paljolti aivan kaatopaikkaroinaa, sitä sellaista mitä ajattelee ehkä joskus tarvitsevansa, eikä raaski heittää poiskaan, tai josta kuvittelee joskus tekevänsä jotain muuta.


Tila on noin neljä metriä korkea, lattianeliöitä on noin kolmekymmentä sijoittuneena ällän muotoon. Yhtään tiiltä ei ostettu, vaan käytettiin kaikkia niitä, mitä tässä vuosien varrella oli milloin miltäkin työmaalta jäänyt. Seinästä tuli melkoisen riemunkirjava. Punaisia, valkoisia, muutama keltainen tiili ja betoniharkkoa. Olin kuitenkin hirmuisen tyytyväinen, että vihdoinkin vuosien odottamisen jälkeen pääsisin keräämään kaikki työhöni liittyvät samaan tilaan. Helmentekopöytä toisella puolen ja tasolasipöytä toisella ja siihen väliin kaikkeen muuhun tarkoitettu tila.


Mutta ei sitä niin vaan muutettukaan. Miehen visio asiasta oli astetta hienompi tila. Seinät tasoitettiin, maalattiin katto ja sitten maalattiin ne tasoitetut seinät, ikkunoihin uudet listat ja lopulta lattiakin pinnoitettiin ja tehtiin uudet raput sisääntuloon. Korkeaa tilaa käytettiin hyödyksi tekemällä parvi, joka tästä lähin toimisi varastotilana.


Hirveän paljon saatiin kesän aikana valmiiksi, mutta sitten sattui vahinko. Eräänä perjantai-iltana miestäni vietiin ambulanssilla sairaalaan. Rälläkkä oli livennyt jotenkin kädestä ja vedellyt oikean käden sormet ristiin rastiin. Onneksi käsi saadaan kuntoon, mutta jouluun asti menee että sillä pääsee taas töitä tekemään. Työhuoneprojekti on siis edelleen vähän vaiheessa, mutta helminurkkaukseni sinne on jo siirretty. En kuitenkaan pääse siellä vielä täysipainoisesti työskentelemään sillä ilmanvaihto systeemi on vähän vaiheessa ja sen lopulliseen asentamiseen tarvitaan kaksikätinen mies. Olen joka tapauksessa huiman onnellinen tästä tilasta. Siitä tulee kaunis ja toimiva, tulee olemaan ilo tehdä siellä töitä.


Tämän viimeisen kuvan otin kun matalalta paistava syysaurinko loi varjokuviani keskeneräiseen seinäpintaan. Se paistoi vain hetken tästä kulmasta ja teki hienoja valo- ja varjoefektejä saaden rosoisen pinnan elämään. Ajattelen sen symbolivan sitä kuinka ennen niin rosoinen työtilani muuttuu studioksi, tyylikkääksi ja toimivaksi tilaksi, jossa on valoa ja luovuudelle tilaa kukoistaa.

torstai 23. kesäkuuta 2016

Kirjahylly kunniaan

Luin netistä taannoin Kouvolan sanomien jutun, minkä otsikko oli "Kirjat voivat pilata sisustuksen". Tämän artikkelin mukaan Teuvo Loman, joka siis on ymmärtääkseni sisustaja, on sitä mieltä että kirjahyllyt ovat historiaa ja tekevät kodista tunkkaisen tuntuisen. 
Sisustamisesta minulle tulee mieleen sanat; valkoinen, avara, niukka, valoisa ja se näyttää hyvältä naistenlehdissä, sisustusohjelmissa ja asuntonäyttelyssä. Minun kotini on varmasti kauhistus kaikille sisustussuunnittelijoille tai sitten tämä olisi vain haaste, riippuu varmaan ihmisestä. Pointtini on että minun mielestäni näistä sisustetuista asunnoista puuttuu usein kodikkuus. Minusta kodikkuus tulee lämmöstä. Lämpö taas tulee niistä tutuista ja itselle tärkeistä asioista ja esineistä. Mummuni vanha peilipiironki esimerkiksi on varmasti sellainen huonekalu, joka armotta poistettaisiin sisustuksen tieltä. Se on ruskeaksi petsattu ja peili hieman vääristää, mutta minulle se on rakas. Sen on mummuni veli aikoinaan tehnyt. Sillä on historia, se on osa minun historiaani. 
Kirjat ovat minulle tärkeitä, ne kuuluvat ehdottomasti minun kotiini ja juuri sen tärkeytensä vuoksi en halua piilottaa niitä minnekkään, vaan haluan että ne ovat esillä, kirjahyllyssä. Sitä paitsi ne ovat jatkuvassa käytössä, niitä luetaan. Käytän myös paljon kirjastoa ja lainaan kirjoja, mutta aina joskus kohdalle osuu sellainen kirja, minkä haluan ehdottomasti myös itselleni. Sitten kun näen sen jossain myynnissä, kirjakaupassa tai antikvariaatissa, minä ostan sen omaan hyllyyni lukeakseni sen taas uudelleen jonain sopivana hetkenä. Tässä minun omassa pienessä kirjastossani lepää sekä silmäni että sieluni.


Nyt viimeksi otin sieltä hyllystäni Jeanne Bourin kirjat "Toukokuun rakkaus" ja "Syksyn viimat". Toukokuun rakkauden voisi lukea ihan pelkästäänkin, mutta Syksyn viimat on sille suora jatko ja täydentää tarinan. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat 1200-luvun Pariisiin ja kirjat kertovat kultaseppä Brunellin perheen tarinan yhden sukupolven ajalta perheen naisten näkökulmasta ja nimenomaan heidän tarinansa.


Tämä on kertomus rakkaudesta ja intohimosta. Kauniisti ja sensuellisti kirjoitettuna, kirja on kuin balladi jota trubaduurit ovat laulaneet hoveissa. Tarina olisi voinut tapahtua minä aikakautena hyvänsä ja todennäköisesti se olisi ollut hyvin samankaltainen satoja vuosia aiemmin tai tänäpäivänä. Kertomus on ajaton.

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Lukunautintoja

Luin Milja Kauniston kirjan Luxus. Kirjan alussa oli selitys latinan sanalle luxus; loisto, mahtavuus, upeus, äärimmäinen vauraus. Juuri sitä mitä sana minun mieleeni toi, mutta sillä on myös toinen merkitys kuten; irstaus, hillittömyys, velttous. Näitä en olisi tullut ajatelleeksi. Sanaselitys on sikäli paikallaan, että näihin sanoihin tiivistyy kirjan sisältö.


Kirja sijoittuu Ranskan vallankumouksen päivien Pariisiin. Aateliston äärimmäinen vauraus oli johtanut irstauteen ja velttouteen, tavallisen kansan kärsiessä nälkää ja kurjuutta, kummankaan ymmärtämättä toisiaan yhteiskunta kieroutui ja lopulta luisui pois raiteiltaan. Kirjassa pyövelin kisälli kohtaa aatelisrouvan, aatelisrouva kohtaa Pariisin huorat ja huorat kohtaavat markiisi de Saden ja kaikki päätyvät lopulta saman katon alle keskelle päitä putoilevaa Pariisia.
Aluksi luin kirjaa hieman väkisin, alku tuntui hieman tylsältä, mutta kuin huomaamatta se alkoikin viedä mukanaan, rehevä kieli ja hyvä tarina, ja lopulta en olisi malttanut kirjaa käsistäni laskea. Pakko oli kuitenkin välillä laskea sillä kirjassa on reilusti yli viisisataa sivua, joten sitä ei ihan yhdeltä istumalta lue. Kirjan ulkonäkökin on upea ja vastaa sen sisältöä. Minua joskus ärsyttää kirjan sisältöön sopimattomat kannet, kuulemani mukaan kirjailijalla ei useinkaan ole mahdollisuutta vaikuttaa kirjan kanteen, mikä on sääli. 


Tätä lukunautintoa koristi myös aivan uusi kirjanmerkki. Erään asiakkaani idea. Hän halusi ostaa minun helmiäni lahjoiksi, mutta ilmoitti että ei ollut ennen mitään koruja tehnyt, eikä oikein tiennyt miten olisi helmen sopivaksi lahjaksi muokannut. Annoin oman ehdotukseni avainkaulanauhasta tai helmen pujottamisesta yksinkertaisesti nauhaan. Hän kuitenkin keksi ehdottaa josko helmen pujottaisi samettinauhaan ja teki siitä kirjanmerkin. Samettinauhaa minulla ei ollut, mutta organzanauha toimi erittäin hyvin. Kirjanmerkeistä tuli minusta niin hienoja, että tein sitten heti itsellenikin yhden juuri tähän kirjaan sopivan. Tästä eteenpäin voinkin sitten valita aina helmen kirjan sisältöön sopivaksi ja kerätä oman kirjanmerkki kokoelmani.


maanantai 6. kesäkuuta 2016

Tampereella

Minulla oli aamulla tapaaminen Tampereella, Amurin helmessä. Amurin helmi on kahvila työläismuseokorttelissa Satakunnankadulla. Minulle tuli kiireinen lähtö kotoa, enkä ehtinyt syödä aamiaista ja tavallaan en sillä nyt pitänyt niin väliäkään, sillä tiesin saavani erittäin mainion aamiaisen Amurin helmessä.
Astuessani ovesta sisään kello oli vähän yli kahdeksan ja kassalle oli pieni jono, joka kuitenkin eteni mukavasti. Maksoin aamiaisen 7,50€ ja ryhdyin täyttämään aamiaistarjotintani. Lautasellinen maistuvaa puuroa, johon sai valita lisukkeeksi mustikkakeittoa tai mansikkahilloa, vastaleivottuja lämpimiä sämpylöitä, tarjolla oli muutakin leipää, mutta valitsin sämpylät, leikkeleitä, kurkkua, tomaattia, kananmunaa ja kuppi kahvia. Vaikka paikkalla oli useita muitakin aamiaisella, niin löysin helposti vapaan pöydän johon istuin syömään ja odottelemaan mentoriani. Hänen saapuessaan kävin hakemassa vielä aamiaiseen kuuluvan santsikupin ja vastaleivotun muhkean voisilmäpullan. 
Täydellä vatsalla olikin mukava paneutua koulutusasioihin. Suosittelen lämpimästi käymään Amurin Helmessä jos satut kulmilla liikkumaan, itseasiassa sinne kannattaa kyllä lähteä ihan vasitenkin. Paikka on tunnelmallinen valkoisine pöytäliinoineen ja vanhoine kalusteineen, leipomukset aina tuoreita, kahvi hyvää ja hinnaltaan edullista, aamiaisen lisäksi voi käydä myös lounaalla. Lounaslista löytyykin täältä *klik*.


Tapaamisen jälkeen kävelin keskustaan hoitamaan asioita. Aurinko paistoi, kaupunki näytti parhaita puoliaan ja Amurissa sireenit ja ruusut tuoksuivat. Autolle palatessani kävelin Finlaysonin kirkon ohitse ja koska siinä oli kutsuvasti ovet auki päätin piipahtaa katsomaan, miltä kirkko sisältä näyttäisi. Sisällä ei ollut muita, mutta etuosassa kolme nuorta viritteli soittimiaan ja pian salin täyttikin musiikki. Istuin penkille kuuntelemaan tätä yllättävää yksityiskonserttia, joka kohdalleni sattui. Istuin pitkän tovin kuuntelemassa ja annoin sieluni levätä.
Ennen poistumistani kävin kiittämässä nuoria tästä musiikkituokiosta ja he kertoivat olevansa paikalla musisoimassa koko kesän. Tässä sitten toinen syy vierailla Tampereella, ilmainen konsertti Finlaysonin kirkossa. 


Jatkoin kävellen matkaani kohti Hämeenpuistoa ja ohitin Pikkupalatsin. Ajattelin että sielläkin olisi mukava joskus käydä, ehkä joskus joku pitää siellä juhlat joihin minut kutsutaan tai varmemmin ehkä ilmottautumalla avoimelle yleisökäynnille. 


Hämeenpuisto päättyy Näsinkallioon ja tähän upeaan Näsinkallion suihkulähteeseen. Olis ollut mielenkiintoista kävellä portaat suihkulähteen takana ylös ja käydä tutustumassa Näsilinnaan. Museo ei kuitenkaan olisi tänään ollut auki, joten jätin käynnin seuraavaan kertaan. Mietin kuitenkin, kuinka paljon Tampereen tällä kulmalla on nähtävyyksiä, näiden edellämainittujen lisäksi olisi vielä Tallipiha ja sitten ihan erilaista huvia Näsinkallion toisella puolen Särkanniemi ja Sara Hildenin taidemuseo sekä kaikennäköistä muuta, mistä en mitään tiedä. Onneksi oli kaunis alkukesän ilma, minulla auto parkissa kaupungin laidalla joten tuli käveltyä ja nähtyä kaupunkia eri silmin kuin yleensä siellä kiireellä asioita hoitaessani.

torstai 19. toukokuuta 2016

Désirée

Aivan ihana kirja! Nimittäin Annemarie Selinkon Désirée, jonka sain juuri luettua loppuun. Tovi siinä vierähti, vaikka luin sitä jokaisena vapaa hetkenäni ja totta puhuen silloinkin olisi pitänyt tehdä jotain muuta. Kirja koukutti minut heti alettuani lukemaan. Se oli niin sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu, lisäksi se perustuu faktoihin ja todelliseen tapahtuneeseen historiaan ja on kuitenkin romaani, ei elämäkerta tai historiankirja.
Tai miten sen nyt ottaa, kirja kertoo Ranskan kansalaisen Bernardine Eugénie Désirée Claryn tarinan hänen itsensä kertomana. Désirée, jota kirjan alussa kutsutaan Eugénieksi saa isältää 14-vuotis lahjaksi päiväkirjan ja niin hän alkaa sen sivuille kirjoittamaan omasta elämästään. Eugénie on Marseilleslaisen silkkikauppiaan tytär ja tapahtumat alkavat vuonna 1794, pari vuotta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Ajat ovat edelleen levottomat ja elämä on epävarmaa, giljotiinit yhä toiminnassa.


Aloittaessaan päiväkirjaansa Désirée on perheensä mielestä lapsi, mutta omasta mielestään nuori aikuinen. Perhe on kohtalaisen varakas, porvaris perhe, jonka poika kasvatetaan jatkamaan perheen silkkikauppaa ja tyttärien päämäärä on saada itselleen kunnolliset puolisot isän heille säästämien hyvien myötäjäisten avulla. Isä piti myös arvossa vallankumouksen punaista lankaa: vapaus - tasa-arvo - kansanhallinto ja on luovuttanut tyttärelleen lentolehtisen, johon ihmisoikeudet on painettu ensimmäisen kerran. 
Désirée ei ole saanut sen kummemmin koulutusta, ei ole mikään varsinainen kaunotar tai erityisen sivistynyt ja on ns. tavallisen perheen tytär, mutta kuitenkin hänen elämänsä on täynnä aikansa merkkihenkilöitä. Hän on Napoleonin nuoruuden rakastettu ja lopulta Jean-Baptiste Bernadotten vaimo, josta tulee lopulta Ruotsin kuningas.
Kirjan kansi on kamala ja antaa viitteitä halvasta höpö-höpö kirjasta, sama vaikutelma jos lukee takakannen teksin. En usko että olisin tätä kirjaa itse valinnut, mutta kirjastossamme kokoontuvassa Kirjakassissa -eräänlainen lukupiiri- eräs henkilö oli tämän lukenut ja sai houkuteltua minutkin lukemaan. Olen siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä tämä kirja antoi minulle erittäin positiivisen lukunautinnon, varsinkin kun ajattelen että tarinalla on todellisuuspohja. Kuinka elämä voi tuoda mukanaan mitä vaan.


Kirjan otsikot on hauskasti kirjoitettu käsialalla, kuten Désirée ne olisi kenties kirjoittanut. Minulla onkin hassu tunne, että olen tätä kirjaa joskus käsissäni pitänyt. Sekä tuo minun mielestäni ruma kansi, että nämä sivujen käsialalla kirjoitetut otsikot tuntuvat tutuilta, mutta tarina oli kyllä aivan uusi, joten en varmasti ole tätä aiemmin lukenut. Kirja on kirjaston kirja, mutta se löytyi Vammalan kaupunginkirjaston varastosta, eikä meidän kirjastomme hyllystä. Toivonkin nyt että löytäisin tämän kirjan jostain, sillä haluaisin sen omaan hyllyyni.



torstai 12. toukokuuta 2016

Liikkuva solmu

Pyydettiin ohjetta solmuun, jota käytän koruissani. Minähän en juurikaan enää koruja tee, mutta koska olen joskus jo pari vuotta sitten ohjeet tähän liikkuvaan solmuun laatinut ja Käsityökorttelin blogissa sen myös jakanut, niin laitan ohjeet nyt myös tänne omaan blogiini. Valokuvat ovat samat vanhat, mutta koska solmun kaikki vaiheet ovat niissä niin selkeästi en ala nyt uusia kuvia ottamaan.


Lähtötilanne on tällainen; pujottele helmet nauhaan haluamallasi tavalla ja laita nauhat kuten kuvassa.


Selvyyden vuoksi näissä seuraavissa kuvissa käytän kahta eriväristä nauhaa, jotta kaikki solmun kohdat on helpompi erottaa.






Tässä vaiheessa otat solmun peukalon ja etusormen väliin ja ikäänkuin työnnät solmun piukkaan. 


Solmu on valmis ja tuon liian pitkän hännän voi sitten leikata pois. Sitten pitää tehdä sama solmu vielä toiselle puolelle. Se tehdään tietenkin aivan samoilla ohjeilla.


Tadaa! kaulakorusi on valmis! Näillä ohjeilla pitäisi onnistua. Parin harjoitussolmun jälkeen homma alkaa kyllä luistamaan, jos tuntuu että se ensimmäinen solmu meni ihan solmuun.