tiistai 15. maaliskuuta 2016

Tusina vuotta lamppuhelmiä

Tulevana viikonloppuna minulla on merkkipäivä, silloin tulee nimittäin 12 vuotta siitä kun olen ensimmäisen helmeni tehnyt. Järjestelin papereitani ja sieltä löytyi todistus helmikurssista ja siitä sain päivämäärän. Kurssi alkoi 20.3.2004. Olin vähän aiemmin käynyt lasimosaiikki-kurssin ja siellä eräs kurssilainen huokaili, kuinka ihana olisi osata tehdä lasihelmiä. Minä kun olin tehnyt aiemmin vain tasolasitöitä ja mosaiikkia, luulin hänen tarkoittavan niitä lasinugetteja, mitä näissä töissä käytetään, eli niitä sellaisia erivärisiä sulatettuja pyöreähköjä lasinpalasia, mitkä ovat tasaisia toiselta puolelta ja toiselta kuperia. En voinut käsittää, mitä hienoa niiden tekemisessä voisi olla. Lamppuhelmistä en ollut ikinä kuullutkaan, joten en ymmärtänyt, mistä hän puhui ja ihmettelin vain mielessäni, että onpa outoja mielihaluja.
Jokin aika tämän jälkeen olin Tampereella ostamassa lasia ja siellä liikkeessä näin sellaisen pienen ihanan kilpikonnan. Sitä sitten ihastelemaan ja ihmettelemään, että onko se jokin sulatustyö. Liikkeen omistaja tuli siihen minulle sitä esittelemään ja kertoi sen olevan lasihelmi. Nyt alkoi minullekin valjeta, miksi tämä kurssitoverini oli niin innoissaan.  Se pieni kilpikonna oli Lea Swanzin tekemä ja se vietteli minut Lean helmikurssille. Sille tielle minä sitten jäin.
Kyllä jännitti kun siihen polttimeen ensimmäisen kerran liekin sytytti. Se tuntui ihan oikeasti hurjan pelottavalta. Ajattelin, että eihän tästä nyt mitään tule, mutta sitten kun aloitin lasia siihen tikun päälle sulattamaan niin se oli menoa. Miten se minut niin lumosikin. Eivät ne ensimmäiset helmet kyllä mistään kotoisin olleet. Ihan muotopuolia ja kaikki kuviot miten sattuu. Mutta jostain se oli lähdettävä.


Sain runsaasti sekä sääliviä, että hämmästeleviä katseita kun näitä tekeleitäni innoissani muille esittelin. En antanut sen häiritä, vaan hankin itselleni välineet ja aloin harjoittelemaan helmen tekoa miehen konehallin nurkassa. Välillä kävin vielä Lean luona lisää oppia saamassa. Varsinkin niinä alkuvuosina sai oikeastaan joka paikassa selittää, mikä on lamppuhelmi. Ei oikein kukaan ymmärtänyt, mitä minä teen, eikä ainakaan miksi. Edelleen tätä jossain määrin hämmästellään, mutta kyllä tieto on jo levinnyt ja moni on käynyt jonkin kurssinkin. Tekniikasta on monessa kansalaisopistossakin kursseja. 


Monasti kuulee korunteosta innostuneen sanovan, että haluaisi tehdä itse koruissaan käyttämänsä helmet. Silloin pitää vaan mennä sinne kurssille ja hankkia poltin, kaasupullo, happikonsentraattori, uuni ja kaikennäköiset pikkutilpehöörit ja nippu lasia. Sen jälkeen voi sitten varautua muutaman vuoden harjoitteluun kunnes alkaa syntymään sellaisia helmiä kuin on ollut mielessä kurssille lähtiessä. Tämä on siitäkin kiitollinen ala, että aina on uutta opittavaa koskaan ei voi sanoa olevansa valmis ja itsekin tiedän olevani vasta tien alussa, loppuu elämä ennen kuin pääsen edes puoliväliin. 


Edelleen tämä työ minut lumoaa. Kun avaan kaasupullot, istun polttimen ääreen ja sytytän liekin, uppoudun aivan omaan maailmaa. Kaikki, mikä on työtilani ulkopuolella, jää sinne. On vain liekki, hiljalleen sulava lasi, tikun pyörintä sormieni välissä ja helmen synty. Täydellinen harmonia. Vaikka yleensä pitää tehdä ainakin kaksikymmenta helmeä, että syntyy yksi johon on sillä hetkellä tyytyväinen, niin lumous ei silti häviä minekkään. Se, että jokaisesta helmestä, siitäkin mihin sillä hetkellä on tyytyväinen, löytyy aina jotain korjattavaa, ei sekään poista lumousta. Se tarkoittaa, vain että kehittyy ja aina voi päästä vieläkin parempaan lopputulokseen. Ehkä jonain päivänä syntyy se täydellinen helmi, mikä tuntuu täydelliseltä vielä myöhemminkin. Siinä on tavoitetta.