maanantai 31. elokuuta 2015

Marjoja ja metsäneläimiä

Loppukesän parhautta on sadonkorjuu.  Mansikota, mustikoita, lakkoja, vadelmia, kirsikoita. Metsässä olen viihtynyt ja pakastin on täyttynyt. Ennen kaikkea olen ollut hyvin onnellinen siitä, että jääkaapissa on ollut jatkuvasti tuoreita marjoja. Ihan parasta välipalaa on maustamaton jugurtti, jossa on enemmän mustikoita kuin sitä jugurttia ja sitten siihen sekoitetaan kourallinen Fittnes muroja ja lusikallinen juoksevaa hunajaa. Mansikka-aikakin kesti tänä vuonna ihanan pitkään. Viimeiset mansikat sai syödä viime viikon tiistaina, mutta kyllä niitä tuli syötyäkin viimeisen kuukauden aikana.


Vaikka mansikoita on nyt enää pakkasessa ja hillona, niin mustikoita saa vielä hakea metsästä, eikä vadelmasatokaan vielä ole tyrehtynyt. Parin viikon päästä alkaa puolukka olla kerättävissä ja sen jälkeen tulee vielä karpalot. Tässä välissä löytyy poimittavaa puutarhastakin, sillä tyrnipensaiden oksat kellertävät jo lupaavasti ja omenat alkavat kypsyä. Omenissa tosin on jonkin verran pihlajanmarjakoita. Meillä punakaneli on melko huonon näköistä omenaa pullollaan, mutta vaaleakuulas sensijaan antaa terveemmän sadon.


Tykkään myös siitä, että melkein koko ruokalautasen sisällön voi kerätä omalta tontilta. Ensin menen perunamaalle ja kaivan perunat ja viereiseltä kasvimaalta porkkanat, kesäkurpitsan, tillin, salaatit, sipulin ja persiljan. Sitten kasvihuoneelta tomaattia ja kurkkua ja kanalasta munat. Kanttarellejäkin löytyy. Nyt loppukesästä kun se jatkuva koleus ja sataminen vihdoin loppuivat, tai ainakin vähenivät niin olen myös valmistanut ruuan  kesäkeittiössäni ja monasti se on myös syöty ulkona. Lättyjäkin on mukava paistaa ulkona. Oikeastaan en koskaan paista lättyjä sisällä keittiössä, koska inhoan sitä käryä mikä siitä jää sisälle leijumaan vaikka kuinka olisi liesituulettimet päällä.


Meillä on käynyt myös pieniä vierailijoita melkeimpä riesaksi asti. Ensin tulivat supikoiranpennut ja sitten ketunpennut. Joka ilta kun kello läheni yhtätoista, kipitti neljä supin pentua pellon yli meidän pihallemme. Ensin ne olivat ihan söpöjä ja niitä oli hauska seurailla, mutta kun aloin ajatella että ne kasvavat ja lopulta neljä suurta supia saapuu tänne joka ilta, niin ei se enää tuntunutkaan kovin mukavalta ja aloin pelätä kanojen ja kissan puolesta.


Yritimme niitä hätistellä, mutta laihoin tuloksin, aina ne jostain ilmestyivät. Sitten tuli se ketun poikanen ja ilmeisesti se omi reviirin ja hääti supit takaisin metsään. Kettu oli kaunis, mutta se oli myös hyvin peloton ja tallusteli meidän pihallamme kuin kotonaan. Kanoja ei voinut päästää enää ollenkaan vapaana juoksentelemaan ja kissankin kanssa se kerran oli nokat vastakkain. Ei siinä muu auttanut, kuin haimme tutulta metsämieheltä supiloukun. Ensimmäisenä aamuna siellä oli se kettu. Mies nosti loukun kettuineen päivineen auton lavalle ja ajoimme reilun kymmenen kilometrin päähän, missä päästimme ketun pois loukusta. Varmuuden vuoksi loukku viritettiin uudestaan ja taas sinne meni kettu, joka  vietiin samaan paikkaan kuin se edellinenkin.


Ei siitä mitään hyötyä ilmeisesti ole ollut, sillä edelleen tänne tulee kettu harva se ilta. Yhden kanan se on tappanut ja loukkuun ei ole kukaan enää mennyt. Kohtapuoliin ne kanat on vietävä talvikanalaan kuitenkin ja kun ilmat viilenevät ja syyssateet lisääntyvät, niin kissakin viihtyy sisätiloissa. Toivottavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttien valvonta on otettu käyttöön. Blogin kirjoittajan on hyväksyttävä kaikki kommentit.