lauantai 30. marraskuuta 2013

Aamulla kun nousin ylös oli vähän huono olo. Menin kuitenkin keittiöön ja laitoin kahvin tippumaan. Jotenkin vaan heikotti ja ajattelin mennä hetkeksi takaisin sänkyyn. Sitten tapahtuikin jotain, tajusin vaan makaavani lattialla sängyn vieressä, maailma pyöri ja päässä tuntui kammottavalta. Olin varma, että sain vähintäänkin aivoverenvuodon. Kauhuissani sanoin miehelleni, että soita ambulanssi. Mies hätääntyi niin, ettei muistanut edes hätänumeroa. Hän ryntäsi vanhemman tyttären huoneeseen sitä kysymään. Tytär heräsi siihen, tuli luokseni ja soitti hätänumeroon. Hän hoiti puhelun rauhallisesti ja kaikin puolin mallikkaasti, jäi sitten viereeni odottamaan ambulanssia ja auttoi vaatteet päälleni. Rauhallisesti jutellen sai minutkin rauhoittumaan. Ambulanssi tuli ja minut nostettiin paareille ja paarit autoon. Matkalla sairaalaan olokin helpottui hieman ja perillä sairaalassa sain aika pian diagnoosin; kyseessä on hyvänlaatuinen asentohuimaus.
Tämä tapahtui jo useampi vuosi sitten. Silloin minut lähetettiin kotiin sairaalasta ja kehotettiin menemään terveyskeskuksen fysioterapeutille jos oireet palautuvat. Se oli jotenkin omituisesti sanottu, koska oireet eivät edes olleet poistuneet vaan huono olo oli päällä koko ajan. Kotona katsoin netistä mitä asentohuimauksesta sanottiin ja sain paljon enemmän tietoa kuin sairaalan lääkäriltä, joka siis vain antoi minulle diagnoosin nimen ja lähetti kotiin.
Yritin tilata ajan terveyskeskukseen fysioterapeutille, mutta minun piti ensin saada aika lääkärille, joka sitten olisi antanut lähetteen fysioterapeutille. Noin viikon päästä sain ajan lääkärille ja kerroin ongelman. Tämä lääkäri googlasi netistä asentohuimauksen ja luki sieltä minulle sen, mitä olin jo samasta paikasta itsekin lukenut. Hymyillen hän sanoi että se on hyvänlaatuinen ja kehotti minua vain jatkamaan elämääni normaalisti. Suostui kuitenkin antamaan lähetteen fysioterapeutille. Sinne pääsin sitten seuraavalla viikolla. Hän kysyi, että missä kaarikäytävässä ongelma on. Mistä minä sen tiesin, ei sitä kukaan ollut minulle sanonut, eihän minua varsinaisesti oltu mitenkään missään vaiheessa edes tutkittu.
Fysioterapeutti tulosti minulle kuvia, missä näkyi kuinka ja missä järjestyksessä päätä kallistellaan. Samat kuvat olin nähnyt netissä. Käytännössä hän sitten minulla teetti tämän liikesarjan siellä vastaanotolla ja käski tehdä sitä itse kotona ja koska se on hyvänlaatuinen voin jatkaa elämääni täysin normaalisti.
Tein kieputuksia ja olo senkun paheni. En voinut olla lainkaan selälläni, enkä vasemmalla kyljellä, en myöskään voinut katsoa ylöpäin. Jos tarvitsin jotain esim keittiön hyllyltä, joka oli silmien tason yläpuolella se oli otettava käsikopelolla tai haettava jakkara jalkojen alle.Yöllä ei nukkunut kunnolla kun ainoa asento oli oikealla kyljellä, useamman kerran heräsi ja toivoi että olisi voinut vaihtaa asentoa.
Kävin hakemassa apua yksityislääkäriltä, toiselta terkkarin lääkäriltä, yksityiseltä fysioterapeutilta ja yhdeltä kiropraktikolta. Kaikki hymyilivät, että kyseessä on hyvänlaatuinen asentohuimaus ja käskivät minun kieritellä ja jatkaa normaalia elämää. Minä kierin aikani ja lopulta opin tarkalleen, missä asennossa voin jatkaa sitä normaalia elämää ja aloin välttämään näitä muita asentoja. Todellinen ongelma tuli eteen kun minun piti mennä hammaslääkärille. Hommasta ei tullut mitään kun lääkäri ei pystynyt paikkaamaan hammastani kallistamatta tuolia. Puoli vuotta yritin tilata aikoja hammaslääkärille ja kävin kokeilemassa josko tuolin kallistus onnistuisi. Ei onnistunut ja hammaslääkäri käski minun pysyä poissa niin kauan kunnes ongelma olisi hoidettu. Pelkäsi raukka, että oksennan hänen päällensä.
Niin sitten taas menin terkkariin ja tällä kertaa päätin etten poistu ennen kuin minulle löytyy hoito. Ja niin sain lähetteen TAYS:n korvapolille korvalääkärin vastaanotolle. Tätä aikaa jouduin jonottamaan vielä kolmisen kuukautta, mutta se kannatti sillä siellä asia todella tutkittiin ja löytyi se tukossa oleva kaarikäytävä ja siihen lääkäri antoi tasmähoidon. Henkilökohtaisesti kieputti minut juuri niissä asennoissa joita olin viimeiset kaksi vuotta välttänyt. Aivan pökerryksissä olin vastaanotolta lähtiessä, mutta sinne jäi asentohuimaus.
Lähtiessäni lääkäri kuitenkin sanoi, että se voi tulla takaisin koska hyvänsä. Tällä viikolla se tuli. Melkein neljä vuotta sain nauttia siitä oikeasti normaalista elämästä. Tämä on ollut vähän hermostuttava viikko, kun olen pelännyt taas näitä pään kallistuksia ja sitä että tämä jää päälle. Miten sitä onkin niin vaikea pakottaa itsensä tekemään jotain sellaista, minkä tietää tekevän häijyä. Olen kuitenkin kaivanut ne korvalääkärin ohjeet esille ja jopa noudattanut niitä. Paitsi sitä yhtä liikettä en vaan uskalla tehdä. Onneksi tämä ei ole niin paha kuin silloin vuosia sitten. Ehkä tämä tästä...

perjantai 29. marraskuuta 2013

Ompeluhommia olen harrastanut. Ei mitään helmiä tällä kertaa, vaan ihan vaateompelua. Oikein olen kaivanut ompelukoneenkin esille ja se on jopa toiminut. Olen laittanut nuppineulat ja harsinut saumat ja sitten vasta vetänyt ompelukoneella.
Joskus 70-luvulla oli muotia sellaiset farkut, että reidestä tiukat ja lahkeista leveät. Minä olin siihen aikaan kovin nuori ja kovin laiha. Kaupasta ei löytynyt niin kapoisia farkkuja kuin minun reiteni olivat, joten pakko oli itse ryhtyä ompeluhommiin. Äidin ompelukone esille, farkut nurinpäin ja siitä vaan sauma kapeammaksi näppituntumalla. Sitten farkut taas oikein päin ja sovitus. Liian isot vieläkin. Taas nurinpäin ja uusi sauma entisen viereen. Sovitus. Edelleen liian isot. Farkut nurinpäin, uusi sauma kahden entisen viereen.
Tätä jatkettiin niin kauan, että vihdoin kiristi reisistä. Saumat alkoivat vyötärökaistaleesta ja jatkuivat polveen ja niitä oli monta rinnakkain. Edellisiä ei purettu, eikä lankoja päätetty. Itse olin täysin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Kaikki farkkuni oli tällä tavalla kavenneltu.
Kerran sitten mummuni tuli kyläilemään pidemmäksi aikaa ja ilmeisesti pyykkiä pestessään tuli huomanneeksi nämä minun ompeleeni. Mummu ehdotti, että hän voisi ne korjata. Minä tietysti kielsin ehdottomasti koskemasta housuihini. Karmea yllätys oli seuraavana aamuna kun piti lähteä kouluun. Mummu oli kuin olikin yön aikana purkanut kaikki hienot ompeleeni ja kaventanut farkut ns. oikeaoppisesti. Melkein jäi kouluun lähtemättä.
Tänä päivänä ymmärrän hyvin mummun aatokset housujeni suhteen. Mummu oli oikea käsityöihminen ja hänen mielestään asiat piti tehdä oikein. Varmasti ne farkut myös istuivat paremmin ja näyttivät paremmilta muiden silmissä mummuni jäljiltä kuin minun jäljiltäni. Silloin olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että farkkuni oli pilattu. Hartaasti odotin, että mummu lähtisi ja minä pääsisin taas itse korjaamaan housuni.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013


Vanhempani ovat olleet kovin nuoria minun tullesani maailmaan. Äitini minulle joskus kertoi, että olin hänen mielestään hirvittävän ruma kun hän minut ensi kerran näki. Niin ruma että kun isäni tuli häntä sairaalaan katsomaan ja kysyi missä vauva on, niin äitini oli sanonut ettei niitä näytetä niin pieninä. Olin ollut 50cm pitkä, painanut kaksi kiloa, kasvot kirkkaan punaiset keltaisilla näppylöillä, nenä poskella, musta hiustöyhtö päälaella ja pari hammasta suussa. Varmasti järkyttävä näky nuorelle äidille, mutta kun olin avannut silmäni niin se oli pelastanut tilanteen ja ristiäisiin mennessä olin pulskistunut, nenä suoristunut, näpyt ja syntymätukka häipyneet. Ristiäiskuvassa näytän kaljupäiseltä nukelta.
Nykyään otetaan valokuvia jo synnytyssairaalassa, minusta on otettu ensimmäinen kuva ristiäisissä. Ei silloin ollut kameraa joka perheessä, eikä kuvia räpsitty joka tilanteessa. Nyt kaikilla on kännykät ja niissä kamerat, ja varmaan lähes joka huushollista löytyy jonkinlaisen digikamera. Muistikortille mahtuu kuvia, toisin kuin joskus vielä muutama vuosi sitten kameraan laitettiin filmi, jolle oli mahdollista ottaa 24 tai 36 kuvaa. Filmirulla piti viedä valokuvausliikkeeseen ja sitten sai parin päivän päästä käydä noutamassa valmiit kuvat. Kuvat säilöttiin piirongin laatikkoon tai liimattiin albumiin.
Nyt voi tilanteesta kuin tilanteesta ottaa vaikka sata kuvaa, siirtää kuvat kamerasta tietokoneeseen ja valita parhaat. Näitäkin voi vielä halutessaan muokata vielä paremmiksi. Teoriassa kuka vaan voi ottaa hienoja kuvia. Sanon teoriassa, koska kameroilla on eroja ja kaikilla ei ole sellaista silmää ottaa kuvia. Ammattitaitoinen kuvaava hallitsee kameran hienoudet ja osaa ottaa kuvan oikeasta kulmasta oikealla hetkellä, hänen ei tarvitse ottaa sitä sataa kuvaa saadakseen yhden hyvän. Nykytekniikka antaa kuitenkin kelle tahansa mahdollisuuden harrastaa ja tuntea onnistumisen iloa.
Minulla on pieni ja vanha digikamera, enkä ole koskaan oppinut kaikkia sen säätöjä. Joskus sillä saa teräviä kuvia, mutta useimmiten ei. Otan kuitenkin paljon kuvia ihan siksi, että haluan tallentaa muistoja ja kaikkea kaunista. Jonain päivänä vielä hankin sellaisen kameran, millä voi zoomata ja ottaa kuvia vähän kauempaakin. Meillä nimittäin näkyy keittiön ikkunasta usein kettuja, peuroja, kauriita, oravia ja vaikka mitä lintuja. Kerran näin saukon ja pari kertaa kärpän. Talvisin näkyy ilveksen jälkiä ja siinä onkin yksi haave, nähdä se ilves ja saada siitä otettua kuva.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Tämä on jo vuosia sitten maalamani öljyvärityö, aika iso 58x71 cm. Itseasiassa sen maalaamisesta on kulunut 24 vuotta. Käsittämätöntä, että siitä on niin paljon aikaa. Muistan edelleen sen hetken kun seisoin mäenrinteessä katselemassa järvelle, hain kankaan sinne mukaani ja hahmottelin lyijykynällä kankaalle maiseman pääpiirteet. Silloin oli syksy, eikä lunta ollut maassa. Itse malaaminen kuitenkin siirtyi koska sairastuin keuhkokuumeeseen sinä syksynä. Niinpä maisema ehti saada lumipeitteen ja lopulta se alkoi jo sulaakin.
Tällä maalauksella on monta tarinaa kerrottavana. Se on oikea muistojen aarreaitta. Minulle se niitä kertoo, ehkä sillä on muutama muisto kerrottavana jollekin muullekin. Mistä sen tietää. On kuitenkin mielenkiintoista kuinka kuva voi toiselle olla pelkkä maisema ja toiselle se on niin paljon enemmän.
Luulen jokaisen taiteilijan pistävän töihinsä palan itseään, palan elettyä elämää. Näin jokainen työ kertoo jotain tarinaa, toiset vain ovat helpommin luettavia kuin toiset.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Karjalanpiirakat

Tein tänään karjalanpiirakoita. Usein luullaan, että se on monimutkaista ja aikaa vievää hommaa, mutta ei se oikeasti ole. Tai on se sitten jos tekee täytteet vartavasten, minä teen piirakoita jos on jäänyt perunamuusia tai riisipuuroa edelliseltä päivältä.
Taikina on tosi helppo; 2dl vettä, 1tl suolaa ja 4-5dl ruisjauhoja, osan jauhoista voi korvata vehnäjauhoilla. Nämä vaivataan kiinteäksi taikinaksi. Taikina kannattaa veivata leivinlaudalla pötköksi, jonka halkaisija on 4-5 cm. Tämä pötkö katkotaan veitsellä parin sentin paloiksi. Palat käännetään leivinlaudalla jauhoissa ja painetaan kädellä litteiksi kiekoiksi, nämä kiekot kaulitaan ohuiksi lätyiksi.
Tänään kun olin päässyt tähän vaiheeseen tuli vasta mieleen, että voisin ottaa tästä hommasta opastavan kuvasarjan, joten tämä alkupää pitää nyt vaan osata tehdä ohjeita lukien.

Minä tein perunapiirakoita, koska jääkaapissa oli puoli kattilallista edellispäiväistä perunamuusia. Otetaan siis se muusi ja lisätään siihen raaka kananmuna, joka sekoitetaan hyvin sinne muusiin. Sitten levitetään ruokalusikallinen muusia tällaiselle lätylle niin että reunoille jää sentti tyhjää.

Reunat rypytetään muusin päälle peukalo-etusormi otteella ja tämän voi tehdä niin että käyttää molempia käsiä yhtäaikaa ja rypyttää piirakan molemmat reunat samalta istumalta. (Minä kun otin kuvaa sillä toisella kädellä niin tämä näyttää nyt vähän hassulta, mutta idea kai tulee selväksi.)

Piirakat eivät uunissa turpoa, niin että pellin voi latoa täyteen. Uunin pitää olla kuuma. Minä teen leivinuunissa ja siellä mittari näyttää liki 300 astetta. Viisi minuuttia uunissa riittää.

Pieneen kattilaan laitetaan vettä pari senttiä pohjalle ja kunnon voinökäre veteen, vesi kuumennetaan niin että voi sulaa siihen. Tämän voi tehdä niin, että laittaa sen kattilan hetkeksi sinne uuniin ennen niitä piirakoita.(Pitää sitten muistaa ottaa sellainen kattila, missä ei ole mitään muoviosia kahvassa.) Kun piirakat otetaan uunista, ne upotetaan hetkeksi sinne voiveteen, tässä voi käyttää apuvälineenä vaikka haarukkaa.

Piirakat saavat olla hetken liinan alla hautumassa. Sillä välin voi vaikka tehdä munavoin.
Ja sitten vaan nauttimaan. Eihän ollut vaikeaa!

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Messut ovat onnellisesti ohi! Ennakkoonhan olin vähän vastentahtoinen koko messuja kohtaan, ei ollut oikein innostusta valmisteluihin ja mietin, että miksi ihmeessä olin kesällä ajatellut tämän olevan hyväkin idea. Sunnuntainahan minulta sitten hävisivät sekä sähköposti että kotisivut. Palvelin, jolla ne olivat oli hakkeroitu. Tämä ei mitenkään lisännyt innostuneisuuttani.
Torstaina ajoin Tampereelle pystyttämään osastoa -olin yhteisosastolla, jolla oli kymmenen eri tekijän tuotteita. Minä vein mukanani lamput ja jatkojohdot valaistusta varten. Osasto saatiin kasaan ja illalla mietin että se on kyllä melkoinen tilkkutäkki ja minä siellä ihan keskellä matalalla pöydällä, joka oli vielä naapuripöydän hattukorien takana. Vasta silloin illalla aloin ajatella, että en taaskaan ollut osannut puoliani pitää.
Perjantai oli ensimmäinen myyntipäivä ja minua harmitti edelleen kateissa oleva sähköposti ja onneton paikkani siellä osastolla. Onneksi vanhin tyttäreni tuli apulaiseksi sinne messuille ja minä sain kierrellä tuttuja tapaamassa ja tutustua asiakkaan ominaisuudessa messuihin, sai siirrettyä potutuksen taka-alalle. Osastollamme oli kuitenkin ihania ihmisiä ja illan päätteeksi sain hyvät ohjeet kuinka minun tuotteeni saadaan edes vähän paremmin esille loppu messujen ajaksi. Yöksi menin tyttäreni luokse.
Loppujen lopuksi hyvillä mielin sunnuntai iltana kotiin ajelin. Jäi oikein hyvä mieli koko viikonlopusta. Myynti jäi kyllä aika pieneksi, mutta riitti kattamaan kulut, lisäksi sain toimitettua uudelle jälleenmyyjälle tuotteita ja muutaman tilaustyön. Sain kuitenkin jotain paljon tärkeämpää kuin suoranainen raha. Vietin laatuaikaa tyttäreni kanssa ja sain lisäksi uusia tuttavia. Tapasin aivan hurmaavia ihmisiä. Olen saanut taas ihan uutta energiaa vietettyäni aivan erilaisen viikonlopun mielenkiintoisessa seurassa!


keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Minulla on ratsastushousut jalassa ja haisen ihanasti hevoselle. Olen aloittanut ratsastustunnit. Päivä oli muuten hurjan kiireinen, messuille valmistautuminen työllistää, mutta lähdin iltapäivällä ratsastustunnille yhdessä tyttäreni kanssa. Katkaisi mukavasti päivän ja unohdin vallan kaikki pienet murheet. Auringonlasku värjäsi taivaanrannan pilvet punaisiksi ja kuu ehti nousta kun veimme hevosta takaisin laitumelle.
Tuli mieleen kesäinen Unkarin matkamme, silloin meillä oli ihania ratsastusretkiä auringonlaskun aikaan ja hevosen selästä katselin kuinka kuu nousi maissipeltojen ylle. Silloin ilma oli lämmin, tänä marraskuisena iltana täällä Suomessa ilma on kylmä, yöksi taitaa tulla pakkanen.



Tämän rannekorun olen tehnyt jo aiemmin juuri sen hevosen jouhista, jolla tänään ratsastin.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Kylläpäs nyt tökkii. Pariin päivään ei ole työsähköpostini toiminut lainkaan ja eilen huomasin, että myös yrityksen kotisivut ovat kadonneet.Selitys on, että palvelin jolla sähköposti ja yrityssivut ovat on joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Juuri sopivasti messujen alla!
Minä en voi asialle mitään, joten keskityn sitten muihin juttuihin. Eilen tein helmiä ja tässä yksi kaunotar.


Tämänkin aamupäivän vietin polttimen ääressä ja tein lisää kukkahelmiä ja kissoja. Eilenkin tein kissoja ja yhden pienen pöllön. Nämä ovat kaikki sitten myynnissä käsityömessuilla.



maanantai 11. marraskuuta 2013

Elämme vain löytääksemme kauneutta,
kaikki muu on vain odotusta.

Kahlil Gibran



Menin tänään heti aamusta tekemään helmiä ja tyhjensin uunista eilen tekemäni helmet. Kuinka kauniita ne olivatkaan, aurinkokin paistoi ja sain niistä hyviä kuviakin otettua.
Myöhemmin päivällä tulin koneelle siirtämään kuvat kamerasta. Tässä koneen vieressä minulla on pieni ilmoitustaulu ja siihen olin laittanut siitä aiemmin löytämästäni kirjelaatikosta kortin, jossa tuo ylläoleva lause on painettuna. Ei se varmaan sovi kaikille, mutta minulle se sopii. Nyt minulle aukesi sekin, miksi messuille valmistautuminen on niin vaikeaa. 

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Muutama vuosi sitten tein näitä kaloja. En muistanutkaan, että niitä on niin paljon. Taidan nyt pakata kaikki ja viedä nämäkin sinne messuille.
Tänään olen saanut edes jotain aikaiseksi. Aamupäivällä tein pari tuntia helmiä ja nyt iltasella olen harrastanut tulosta-leikkaa-liimaa askartelua ja tehnyt tuotelappuja pussukoita varten.


 Tämä kummallinen lamaannus ei nyt kuitenkaan tahdo lähteä minnekkään, enkä vieläkään ole saanut innostusta syttymään. Laitan enkelikorun kaulaan ja odotan ihmettä.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Hyvin etenee valmistautuminen kädentaidot messuille. Tänään heti aamiaisella aloin tehdä ranskan ja espanjan läksyjä, siihen meni runsas tunti. Sitten lähdinkin tunneille, siinä meni mukavasti putkeen kolme tuntia ensin ranskaa ja siten espanjaa sama päälle. Kotiin tullessa sytytin heti leivinuuniin tulet, uunin lämmetessä söin eiliset ruuan loput ja katsoin sähköpostit. Iltapäivä menikin mukavasti kun tein kääretortun, lihamurekkeen, tonnikalapiirakan ja britatortun. Keittiö oli tietysti täynnä tiskiä tämän rupeaman jäljiltä ja sen siivoaminen vei oman aikansa. Lopulta palkitsin itseni iltakahvilla kera jäätelöllä höystetyn omenahyveen.
Millä tavalla tämä kaikki sitten auttaa messuvalmisteluissa? No, ei tietysti mitenkään. Sehän tässä juuri vikana onkin. Viime vuonna tein töitä yömyöhäiseen monta päivää ennen messuja, tein lisää helmiä, kokosin koruja, valmistin pakkauksia, hinnoittelin ja suunnittelin esillepanoa. Nuorimmaiseni katsoi minua säälien ja sanoi, että häntä niin surettaa, jos minulla ei sitten kauppa käykään kun olen niin kovasti yrittänyt. Järkytyksekseni huomasin siis, että lapsikin tajuaa kuinka epätoivoselta tämä minun hommani näyttää. Messujen jälkeen sitten olin olevinani iloinen ja vakuuttelin, että kyllä se vaan kannatti. Pienessä mielessäni ajattelin, että antaa olla koko homma.
Mikä minun sitten taas kesällä tuli, kun niin täysin olin kaiken tämän unohtanut ja riemumielin maksoin monta sataa siitä ilosta, että saan taas tuntea turhautumista? Vaikka tässä kuinka yritän niin en mitenkään pysty kuvittelemaan, että tästä tulisi jotenkin hyvä kokemus. Pakata kaikki nämä kätteni työt, roudata ne Tampereelle, purkaa siellä, ajaa edestakaisin näillä syyspimeillä todennäköisesti sateisilla teillä neljänä päivänä peräkkäin sata kilometriä per päivä ja sitten taas sunnuntai-iltana pakata kaikki ja tuoda ne taas kotiin. Maanantaina tulen olemaan niin väsynyt, että mitään en jaksa purkaa, huusholli on levähtänyt viikonlopun aikana ja kaikki etukäteen tekemäni ruuat on syöty. Kaiken kruunaa väsyneet jalat ja mieliharmi siitä, että koko homma meni miinukselle. Tietysti teeskentelen taas reipasta ja vakuuttelen kuinka hyvin kaikki menikään.
Tiedän, pitää hakea ne kaikki valoisat puolet. Tulenhan todennäköisesti saamaan taas uusia tuttavuuksia ja tapaan vanhoja tuttuja, joku varmasti kehuu töitäni kauniiksi ja tulen olemaan taas yhtä kokemusta rikkaampi. Parasta nyt vaan unohtaa kaikki vaiva ja rahanmenetys, koota itseni ja jatkaa hymyssä suin tällä valitsemallani tiellä. Onhan tämä vähän kapea polku, mutta maisemat ovat mahtavat!



perjantai 8. marraskuuta 2013

Viikon päästä on kädentaidotmessut Tampereella.
http://www.kadentaidot.fi/
Minäkin olen menossa, harmi vaan kun en saa millään syntymään mitään messufiilistä.
Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja päätin aloittaa suunnittelemalla, kuinka helmet saisi parhaiten esille. Lopputulos on, että koko päivän olen jotain tuhertanut ja helmet ovat entistä epämääräisemmässä järjestyksessä, eivätkä ne edes mahdu minnekkään. Jotenkin kummallisella tavalla niiden määrä ikäänkuin kasvoi. Ennen ne olivat noissa suurissa muovisissa koteloissa, eri hintaiset eri lokeroissa ja vähän vielä väreittäinkin. Nyt on pöytä täynnä helmiä irrallaan ja kaikenmaailman pikkukipoissa. On niitä kyllä osa oikein järjestettykin, mutta mitä minä näiden loppujen kanssa teen! Nyt tuntuu, että pistän kaikki vaan laatikkoon ja saa sitten itsekukin kaivaa sieltä mieleisensä.
Mitähän näistäkin messuista taas minun osaltani tulee? Juuri nyt koko homma tuntuu ihan ylivoimaiselta.

Minulla on muuten Piaeliinan Facebook sivulla  arvonta, missä sivulla olevasta kuvasta tykkäämällä voi osallistua sisäänpääsylipun arvontaan kädentaidot messuille. Tuli nyt mieleen, että jos haluat osallistua arvontaan, etkä ole facebookissa niin kommentoimalla tähän alle olet mukana arvonnassa. Arvonta on tiistaina kahdeltatoista, joten siihen asti voi osallistua. Jos voittaja on facebookissa niin ilmoitan viestillä tai jos täällä niin ilmoitan sitten täällä blogissa.

torstai 7. marraskuuta 2013

Joulusinappi

Meillä ei ole ostettu sinappia kaupasta enää pitkään aikaan. Joitakin vuosia sitten aloin itse tehdä sinappia ja sen jälkeen kaupan sinappi ei ole enää maistunut miltään. Kohta tulee joulu ja silloin sitä sinappia tarvitaan, ainakin useimmissa suomalaiskodeissa. Jaankin teille nyt vaikka pikkujoululahjaksi sen parhaan sinapin reseptin. Tämän reseptin olen joskus ottanut Aamulehden ruokasivulta.

1 dl sinappijauhetta
1 dl sokeria
1 dl kermaa
2 munaa
2 ruokalusikallista konjakkia

Sinappijauhe ja sokeri kannattaa sekoittaa ensin kattilassa, sitten lisätään kerma ja kananmunat ja sekoitetaan niin että tulos on tasaista, notkeaa tahnaa. Tämä kuumennetaan hitaasti kiehuvaksi ja muistetaan sekoittaa koko ajan. Pari minuuttia annetaan kiehua. Sitten kattila pois liedeltä ja annetaan vähän jäähtyä ja maustetaan lopuksi konjakilla ja purkitetaan.


Kaikissa resepteissä on jokin salainen ainesosa. Tosi kokki jättää sen tietenkin kertomatta, ettei kukaan muu yllä ihan samalle tasolle. Minulla se salainen ainesosa on laadukkaat aineet.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivä

Tämän aamun herätyskello ei ollut se tavanomainen. Oli vielä pimeää kun heräsimme palohälyttimen kimeään vinkunaan. Kyllä sitä pääseekin äkkiä ylös sängystä tarpeen vaatiessa. Onneksi se oli väärä hälytys. Selvittämättä jäi, miksi se parahti soimaan, mutta ei ollut savunhajua, ei kuumuutta eikä mitään muutakaan poikkeuksellista.
Takaisin sänkyyn unia jatkamaan. Vaikka kroppa oli väsynyt niin sen verran oli hälytys pistänyt veren kiertämään, ettei uni niin vaan tullutkaan takaisin. Mielessä risteili pelko siitä mitä se olisi voinut olla ja kiitollisuus siitä että se ei sitä ollut.
Muutaman levottoman tunnin ja aamiaisen jälkeen lähdin haudoille kynttilöitä viemään. Äidin hauta on tässä varsin lähellä ja sinne menin ensin. Siellä oli aiemmin tuomani lumimarjat vielä hyvissä voinneissa ja lyhdyssä paloi kynttilä. Toivotin äidille sitten vain hyvät pyhät ja lähdin mummun haudalle, joka onkin sitten toisella paikkakunnalla. Sinne minulla oli kanervakin mukanani kynttilän lisäksi.
Perille päästyäni istutin kanervan haudalle ja piti sytyttämäni kynttilä. Olin kuitenkin unohtanut tulitikut kotiin. Onneksi siellä tällaisenä pyhäpäivänä oli muitakin ihmisiä ja sain eräältä rouvalta sytytysapua. Ei se kynttilä kuitenkaan palanut kauaa. Lyhdyssä oli vääränlainen kansi ja liekki tukahtui. Ajattelin kuitenkin, että jätän sen kynttilän sinne jos siihen sitten ensi kerralla toisin oikeanlaisen kannen.
Eikö se tämänpäivän tarkoitus ole muistaa niitä edesmenneitä, ei niinkään se käykö siellä haudalla. Monella se hauta on satojen kilometrien päässä. Nyt illalla kävin uudestaan siellä äidin haudalla ja vein uuden kynttilän sinne lyhtyyn -se aamulla voimissaan ollut kynttilä oli palanut loppuun. Tällä hautausmaalla on myös toisen mummuni ja taatani hauta ja koska sielläkin oli pimeää, laitoin sinnekin kynttilän. Tyttäreni kanssa sitten kiersimme koko hautausmaan ihan vain kauniin tunnelman vuoksi.
Päivä siis alkoi ja päättyi elämän häilyväisyyden mietteissä, siinä välissä oli sitten pätkä sitä tavallista elämää, josta olen hyvin kiitollinen.