torstai 31. lokakuuta 2013

Aarre


Löysin tänään aarteen. Vanha suklaalaatikko, joka oli täynnä kirjeitä. Kaikki oli lähetetty 70-luvulla minulle. Silloin ei ollut kännyköitä, ja puhelin oli vain asioiden hoitoa varten. Silloin läheteltiin kirjeitä.
Siellä oli monta kirjettä serkultani. En yhtään muistanut että olimme niin paljon kirjoitelleet kirjeitä, itse asiassa en muistanut että olisin koskaan saanut häneltä kirjettä. En muistanut sitäkään, että minulla oli kirjeenvaihtokaveri Amerikassa. Enkä sitä, että viettäessäni kesää mummulassa eräs ystäväni oli lähettänyt minulle sinne kirjeitä.
Erityisen hassulta tuntui se, että vaikka asuin Helsingissä niin minulla oli kirjeenvaihtokaveri myös Helsingistä ja me siis olimme lähetelleet toisillemme kirjeitä lähes koko 70-luvun saman kaupungin sisällä. Ei se silloin ollut mitenkään outoa, mutta tänä päivänä se olisi varmasti outoa. Harmittavaa on sen sijaan se, että en muista ollenkaa tätä tyttöä, minulla on hänestä kyllä valokuva, mutta ilmeisesti me emme nähneet toisiamme ainakaan usein. Pitää ottaa oikein aikaa jostain ja lukea läpi koko kirjeenvaihto, tai siis hänen kirjeensä, ne minun kirjoittamani ovat hänellä. Tai sitten hukkuneet vuosien varrella.
Olen kyllä erittäin tyytyväinen itseeni, että olen säilyttänyt nämä kirjeet ja viitsinyt kuljettaa tätä vanhaa laatikkoa muutosta toiseen. Asuin Helsingissäkin useammassa paikassa ja lopulta aikuisena muutin tänne maalle, täälläkin olen asunut viidessä eri osoitteessa. Aina vaan on laatikko muuttanut kanssani ja tänään tulin sen sitten vihdoin avanneeksi.
Minulla tulee olemaan vielä monta antoisaa lukuhetkeä, kun alan käydä näitä kirjeitä läpi. Mitä kaikkea niistä vielä löytyykään!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Facebookissa on ollut viimepäivinä hauskat kirahvipäivät. Siellä on kiertänyt arvoitus, johon on pyydetty lähettämään oikea vastaus yksityisviestillä arvoituksen esittäneelle henkilölle. Jos sitten vastaus on väärin, niin joutuu vaihtamaan profiilikuvansa kirahvin kuvaan kolmeksi päiväksi. Jos vastaus on oikein saa pitää nykyisen profiilikuvansa. Arvoitus on tietenkin vähän kompakysymys, joten kirahvin kuvia on alkanut ilmestyä.
Minusta tämä oli ihan harmitonta hauskaa. Koska meitä mahtuu niin moneen junaan, niin tästäkin meni osalle herne nenään. Pakko tehdä tästä varoittava esimerkki, missään nimessä ei saa profiilikuvaa kirahviksi muuttaa, koska sitten iskee viirus! Toinen ilonpilaaja porukka ovat sitten ne pätijätyypit, joiden on ihan pakko kertoa se oikea vastaus siinä kaikkien nähden, jonka jälkeen ei sitten mitään arvoitusta enää olekkaan.
Minulta löytyy tällainen kuva kirahveista. Se on otettu viime keväänä Budapestin eläintarhassa. Ei mahtunut kuvaan kuin pelkkiä jalkoja ja kauloja. Oli aika korkea eläin. En ollut koskaan aiemmin kirahvia nähnytkään. Eläintarhasta sai ostaa pussillisen pikku herkkuja ja sitten syöttää niitä kirahveille. Kun kirahvi laski päänsä alas kohti ylöskurkoittavaa kättä niin tuli näkyviin pieni pää, jossa oli valtavan suuret ja kauniit silmät. Lisäksi sen kirahvin kieli meni hauskasti rullalle kun se otti makupalan suuhunsa.
Väärin muuten vastasin minäkin, en vaan saanut jostain syystä tätä kuvaa ladattua profiilikuvaksi, mutta tässähän se nyt on.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Eräs hyvin iäkäs nainen totesi eräässä vanhuksien oloja käsittelevässä keskustelussa, että hän on hyvin närkästynyt tästä vanhustenhoitoa moittivasta uutisoinnista. En tiedä, minkä ikäinen tämä rouva oli, mutta arvelisin että hänen täytyi olla jo kahdeksankymmentä täyttänyt. Joka tapauksessa hän sanoi että turha puhua vanhusten huonosta hoidosta, kun koskaan aikaisemmin ei ole vanhuksia hoidettu yhtä hyvin kuin nyt.
Me kaikki muut paikalla olleet menimme hiljaisiksi. Mitä tämä nyt tarkoitti. Rouva mainitsi, että hänellä ei esimerkiksi ole koskaan ollut isovanhempia, koska he olivat kuolleet ennen kuin hän syntyi. Jos joku piti sitkeästi elämän syrjästä kiinni, eikä ollut perhettä jonka nurkissa olisi saanut majaa pitää niin sitten joutui vaivaistaloon, mikä oli aivan eri asia kuin tämänpäivän palvelutalo.
En nyt halua kommentoida vanhustenhoitoa, mutta tämä sai minut ajattelemaan, kuinka helppoa elämä nykyään onkaan. Sitä vain ei tule ajatelleeksi ehkä juuri siksi, että se on helppoa. Joka kodissa on nykyään sähkö, lämin vesi, vessa, pyykinpesukone, jääkaappi ja lämmitys. Näitä jokainen pitää itsestään selvänä. Useimmat pitävät itsestään selvänä myös mikroa, kahvinkeitintä, televisiota, tietokonetta ja kännykkää. Jos joku näistä lakkaa toimimasta, se on katastrofi.
Jokainen käy ainakin peruskoulun. Kaikki oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Lukukausimaksu on tuntematon käsite ja kouluruokailu itsestään selvyys. On neuvolat ja synnytyssairaalat. Normaali työviikko on viisipäiväinen, kahdeksan tunnin työpäivällä ja vuosilomat kertyvät. Koskaan aikaisemmin ei ihmisillä ole ollut niin paljon vapaa-aikaa kuin nyt.
Tänä päivänä ei oikeastaan tarvitse osata laittaa ruokaakaan, kaikkea saa valmiina kaupasta. Ompelutaito ei ole lainkaan tarpeen, vaatteita löytyy joka tilanteeseen, joka vartalolle ja hintahaitari varsin venyvä. Kirpputorista haute coutureen.
Eri asia on sitten osaammeko olla tyytyväisiä ja kiitollisia tästä helppoudesta. Tajuammeko, kuinka helpolla oikeastaan pääsemme? Joskus tuntuu, että tämä helppous synnytää vain kaikkeen tyytymättömiä uusavuttomia, sen sijaan että tämän helppouden pitäisi antaa meille aikaa kehittyä ihmisinä.





perjantai 18. lokakuuta 2013

Minulla on hukassa pieni mustapäinen keittiöpuukko, muistikirja, akvarellisivellin ja kansallispuku. Tiedän niiden olevan jossain tässä talossa, mutta en vaan löydä niitä. Ovat kyllä varsin mystisesti kadonneet. Ensin huomasin sen keittiöpuukon kadonneen. Se on ihan paras kuorimapuukko ja hain sitä kyllä kaikista mahdollisista paikoista ja muutamasta mahdottomastakin. Ei vaan löytynyt ja lopulta mieheni osti minulle uuden, mutta se uusi ei ole ollenkaan niin hyvä kun se kateissa oleva.
Luin sellaista blogia kuin http://sukkulallajaneulalla.blogspot.fi/ ja siinä puhuttiin kansallispuvuista. Sitä lukiessa tuli mieleen oma kansallispukuni, joka on äitini peruja, joka puolestaan on perinyt sen omalta äidiltään. Puvun pusero oli jo minun nuoruudessani hiutunut niin ohueksi, ettei kestänyt enää käyttöä. Tätä edellämainittua blogia lukiessani tulin ajatelleeksi, että olisi hienoa tehdä siihen pukuun uusi pusero. Mutta sitä pukua ei löydy nyt mistään. Tarkistin lapsilta, että hekin muistavat minun sitä sovitelleen muutama vuosi sitten, joten kyllä se täällä on jossain.
Viime viikolla olisin tarvinnut muistikirjaani. Se on sellainen pieni kirja, jossa on Marimekon kankaalla päällystetyt kannet ja se on aina ollut tässä tietokoneen viereessä pöydällä. Ei ole enää. Sitä hakiessa olen tutkinut kaikki tämän huoneen laatikot ja hyllyt, muualtakin talosta olen hakenut. Ei vaan löydy sitäkään.
Pari päivää sitten huomasin kadottaneeni yhden akvarellisiveltimen. Yhtä tuloksetonta hakemista kuin muillakin kadoksissa olevilla tavaroilla. Viikko sitten sillä vielä maalailin, mutta nyt se on kadonnut kuin maan nielemänä.
Onko talossamme salaperäinen musta-aukko? Vai onko kotitonttu lähtenyt kansallispukujuhliin kuorimaan perunoita ja tekemään muistiinpanoja siveltimellä?
Vai onko minun ymmärrettävä, että minun pitäisi tehdä täällä oikein perusteellinen suursiivous, joka kattaa kaikkien komeroiden jokaisen nurkan tyhjennyksen sekä kaapistojen taustoiden puhdistuksen. Ihan sillä tavanomaisella perussiivouksella kun eivät ole löytyneet. Joko tyydyn siihen, että kai ne joskus jostain eteen tulevat tai sitten ryhdyn tyhjentämään komeron kerrallaan, todennäköisesti sitten sieltä viimeisestä nurkasta ne löytyvät.

torstai 17. lokakuuta 2013


Ensilumi. Lumisade alkoi yhdeksän aikaan ja jatkuu edelleen. Räntää tuo lähinnä on, mutta ilmeisesti maa on niin kylmä että ei sula heti pois.
Oikeastaan en olisi vielä niin välittänyt talven alkavan. Syksy on ollut niin ihanan leuto ja kaunis tänä vuonna. En olisi sen vielä suonut loppuvan. Talvi on kuitenkin niin pitkä, päivät ovat jo lyhentyneet kovasti ja pimeä tulee ilta illan jälkeen aikaisemmin. Lumi tietysti toisi vähän valoa.


Olen taas ilmoittautunut Tampereen Kädentaidot messuille. Nyt pitäisi siis kovasti ahkeroida ja tehdä sinne myytävää. Eilen tuunasin vähän kotisivuja, korjasin vanhentunutta tekstiä ja päivitin uusia kuvia. Verkkokauppaan lisäsin yhden kissakorun. Sinne mahtuisi vielä pari tuotetta myyntiin, mutta en oikein tiedä mitä sinne laittaisin. Kaupan ulkonäkökään ei ole sitä mitä haluaisin, mutta kun olen ihan peukalo keskellä kämmentä näiden tietokoneiden kanssa, niin en vaan osaa sille mitään tehdä. Voisinhan tietysti pyytää jotain ammattilaista apuun, mutta he ovat kallispalkkaisia henkilöitä, joten tällainen pienipalkkainen ei pysty.
Ei siis auta kuin odotella aikaa parempaa ja hyödyntää odottelu tekemällä uusia helmiä.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Tiskasin maitokannun ja otin kaapista puhtaan pyyhkeen kuivatakseni sen. Pyyhe on pellavaa, kangaspuilla kudottu vuosikymmeniä sitten. Siinä on myös kauniisti kirjaillut koukeroiset nimikirjaimet. Pyyhe on siis oikeasti vanha, mutta toimii aivan hyvin edelleen, se ei edes näytä vanhalta. Minä vain tiedän että se on erään jo neljäkymmentä vuotta sitten kuolleen sukulaiseni tekemä, ja hän oli tehnyt sen jo kauan ennen kuolemaansa.
Silloin ei menty kauppaan ostamaan valmista kangasta, valmiista keittiöpyyhkeestä nyt puhumattakaan. Ei ainakaan maaseudulla. Joka talossa oli kangaspuut ja pyyhekankaat kudottiin itse ja ommeltiin käsin pyyhkeiksi ja nimikoitiin. Pellavatkin kasvoivat omassa pellossa.
Minusta on suuri kunnia, että minulla on tällainen pyyhe ja minusta sitä kuuluu myös käyttää. Se on tehty käyttöä varten ja se on tehty niin hyvin, että se myös kestää käyttöä. Jos nyt menisin kauppaan ja ostaisin sieltä keittiöpyyhkeen, niin voinpa vaikka vannoa että se pyyhe ei ole enää hengissä tämän vuosisadan puolessavälissäkään, tuskin edes kymmenen vuoden kuluttua. (Paitsi, jos ostaisin sen joltain käsityöläiseltä, joka olisi tehnyt sen yhtä huolella kuin ennen vanhaan.)
Tänä päivänä tuotteita ei edes tehdä kestämään, mehän elämmekin kulutusyhteiskunnassa. Osta pyyhe, käytä hetki, heitä menemään, osta uusi. Kaupat ovat pullollaan aasiassa halvalla tehtyjä tuotteita. Ehkä joillakin on varaa jatkuvasti hankkia uusia niiden hetken käytettyjen tilalle, mutta minusta siinä ei ole mitään mieltä. Se edullinen hintakin hukkuu siihen, että saa jatkuvasti olla ostamassa samaa tuotetta uudelleen. Monta kertaa se halpa hinta on loppujen lopuksi enemmän kuin se kalliimpi hinta siitä hyvin tehdystä ja kestävästä tuotteesta.
Minulla näitä erilaisia liinavaatteita on runsaasti, koska kukaan muu ei ole niitä huolinut. Eivät sovi sisustukseen tai muuten vaan eivät ole trendikkäitä. Se on minun onneni, minulla on liinavaatteita lopuksi ikää ja jää vielä perittäväksi seuraavalekin sukupolvelle.


maanantai 7. lokakuuta 2013

Helmikirjontaa

Kaikissa tähän asti tekemissäni helmikirjailluissa pussukoissa on on ollut kiinnitys joko neppareilla tai vetoketjulla. Neppareissa on se ongelma, että pussukkaa ei saa tiiviisti kiinni ja vetketjussa on se vika, että vetoketju saattaa mennä rikki ja kaikki tietävät kuinka inhottavaa vetoketjun vaihtaminen on. Varsinkin näihin minun tekemiini, koska olen aiemmin aina kirjonut kankaan täyteen. Nyt löytyi sellainen henkilö, tai oikeastaan kaksi, ketkä tekevät näitä klipsupusseja. Olen jo pidemmän aikaa etsinyt klipsupussien tekijää, mutta ei ole löytynyt.
Tämä on ensimmäinen harjoituskappale, ja jätin siinä tuota aluskangasta reilusti näkyviin. Yleensä olen ommellut myös taustan täyteen. Se on vaan niin kovin aikaavievää ja sen myötä pussukasta tulee niin kallis, että kenelläkään ei ole siihen varaa. Monasti näitä kuitenkin kysellään, joten koitan nyt kehittää sellaisen mallin, minkä voisin myös myydä.
Toiveita ja ideoita vastaanotetaan.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Mietteitä käsityöyrittäjyydestä

Käsityöyrittäjänä joutuu aina joskus tilanteeseen, missä asiakas ensin katselee ja ihastelee tuotetta -siis sitä suomalaista käsityötä- sitten hän kysyy hintaa ja seuraava lause onkin jotain sen suuntaista, että tuollaisen samanlaisen saa paljon halvemmalla halpahallista. Siihen on oikeastaan ihan turha huomauttaa, että tämä on suomalaista designia, käsityötä, mikä tekee siitä uniikin, ja tällaista samanlaista ei todellakaan saa parilla eurolla halpahallista.
Joskus käsityöyrittäjyyteni alkuvuosin koitin näihin jotain kommentoida tai ainakin pahoitin mieleni. Jossain kohtaa opin, ettei minun kannata mennä paikkoihin, missä vieressä myydään aasiasta tuotuja halpistuotteita. Järkevintä on pitäytyä tapahtumissa, mitkä on tarkoitettu nimenomaan käsityöyrittäjille. Sekään ei kyllä aina auta, koska paikalla saattaa olla myös joku käsitöitä harrastava henkilö, joka on tullut myymään vuosien varrella tekemiään käsitöitä.
Tuttu tilanne ehkä monellekin käsitöitä harrastavalle, tulee tehtyä yhtä ja toista ja sitten nurkat ovat täynnä tumppuja, villasukkia, koruja, kortteja tms. Osa on annettu lahjaksi sukulaisille ja ystäville, osaa käyttää itse, mutta aina tekee mieli tehdä jotain uutta. Siispä herää ajatus lähteä myymään tätä kertynyttä käsityövuorta, niin on mielekkäämpää taas tehdä uusia. Eikä siinä mitään, sinänsä hyvä idea. Ongelma onkin siinä, että on joku, joka tekee näitä samanlajin käsitöitä yrittäjänä ja koittaa näin ansaita jokapäiväisen leipänsä. Tämä yrittäjä maksaa kaikesta myymästään 24% arvonlisäveroa, lisäksi hänen on maksettava työeläkemaksuja, vakuutuksia yms. Kaikki nämä lakisääteiset maksut hänen on huomioitava myymänsä tuotteen hinnassa ja sen lisäksi siitä olisi saatava jonkin näköinen palkka, millä sitä leipää sitten ostetaan ja joskus olisi hyvä saada vielä särvintä siihen leivän päälle. Sitten nämä kaksi kohtaavat toisensa myyntitapahtumassa, missä samantapaisesta tuotteesta toinen pyytää vain ehkä materiaalikulut ja toinen on hinnoitellut tuotteeseensa kaiken edellä mainitsemani. Kummalla käy kauppa? Harrastaja lähtee ostamaan uusia tarvikkeita onnellisena hienosta myynnistä ja yrittäjä lähtee kotiinsa miettimään millä maksaa seuraavan kuun laskut.
En usko, että tämä harrastaja tahallaan haluaa viedä leivän toisen suusta, vaan hän ei tule yksinkertaisesti ajatelleeksi asiaa yrittäjän näkökulmasta. Todennäköisesti hän ei edes tiedä kaikista näistä maksuista minkä pohjalta hinta muodostuu. Eikä mielestäni ole mitenkään väärin, että myös harrastajat myyvät kättensä töitä. Vääryys on siinä hinnottelussa, myös harrastajan pitäisi laskea itselleen palkka tehdystä työstä. Sitä myöten myös kasvaisi sen käsityön arvostus.
Tällaiset mietteet minulla heräsivät kun seurasin paria keskustelua asian tiimoilta. Voisin tästä jatkaa vielä pitempäänkin, mutta jääköön toiseen kertaan.

Jotta ei jäisi nyt synkkä mieli niin muistelen vielä tätä päivää. Kävin nimittäin jo kolmannen kerran tänä syksynä suolla poimimassa karpaloita. Hirveän hidasta hommaa -kuten myös käsitöiden tekeminen- mutta ehdottomasti vaivan arvoista. Saa raitista ilmaa, liikuntaa ja terveellisiä marjoja. Erityisesti reisilihaksille hyvää jumppaa; kyykkyyn, ylös, askel, askel, kyykkyyn, ylös....



Jälkikirjoituksenä lisään tähän linkin, missä käsitellään tarkemmin tätä otsikkoni aihetta.
http://susannantyohuone.blogspot.fi/2013/10/kasityon-hinnoittelu.html